— Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?
— Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja sitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten…
— Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi sinulle suuressa surussasi…
— Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani.
He viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää itselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä Elina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.
Heikki hätkähti.
Matkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten, kimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien, kautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista Suomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa vasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn alla?
Sehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.
Mutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että se oli itse asiassa matka hautajaisiin.
Hänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja suloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri tälle matkalle tahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri tällä hetkellä tahtoi siis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi ystäväkseen koko maailmassa.