— Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin portinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde…
Hänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä olivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat autioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?
— Kuinka niin? kysyi Heikki.
— Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän rovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet…
Heikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa parista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen korviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?
— Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.
— Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan, sen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?…
Elinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain avuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin huojutellen ja äännähteli silloin tällöin:
— Niinniin, niinniin…
Eikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin toteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta maalaista alkuperäisyyttä.