Vesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee vuoroin heitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle ystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan yhtämittaisessa itkun hytinässä.
— Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin olen tämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?
Eikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä hyrrittämään.
Heikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että Pekka noilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri lyö laudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä rupeaa kasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää onnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus ampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.
Jos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää sen ja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole mahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.
Onnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä silmänräpäyksessä.
Ja tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä? Mitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen häneltä esim. tuikkua aamutuimaan?
Mutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä ja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.
— Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään hiton hyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa ajatella, mihin Elina poloinen olisi yksin joutunut…
Vaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla häntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.