— Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin kovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä aamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.
Pekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.
— No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on kokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.
Eikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee kursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta suostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.
Mutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat nyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.
Elina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen, tahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti. Hänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä hulikaanilauman halki.
Myöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän kieltäytyi loukkautuneena.
Toinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut raa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes. Missä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai seisoisi kannaksilla suorastaan?
Miksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä nyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.
Ei, hän kieltäytyisi ehdottomasti.