Pekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin kehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun sovittavan momentin.
— On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän sanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen siellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.
Samalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsastaa. Mahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun rauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo tosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä suhteessa saanut pääkaupungista.
Heikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt kaikki samantekevää.
Hän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät ja hän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen peitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui ja lähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret kyyneleet pitkin hänen poskipäitään.
Se oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän ei syttä valkeampi.
Milloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen akkunallaan Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin siteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.
XII.
Heti kaupunkiin tultuaan oli Heikillä pitkä virkakeskustelu Pällinkorvan kanssa.
Pekka oli puhunut totta. Pällinkorva oli todellakin edellisenä yönä antanut vangita melkein koko kaupungin intelligensin ja passittanut heidät lääninvankilaan. Kun Heikki oli lähemmin tiedustellut heidän tulevasta kohtalostaan, hän oli saanut osakseen vain pilkallista julkeutta ja pirullisuutta.