Heikki nousee nopeasti tervehtimään.
Prof. Talvio kumartaa päätään tuskin huomattavasti, aivan kuin näkisi ensi kerran hänet. Koko hänen olentonsa uhoo keskitettyä, pidätettyä, sanoin kuvailematonta kylmyyttä ja ylenkatsetta.
— Anteeksi, että häiritsen, hän sanoo. Tahtoisin vain antaa lehteen erään pikku-uutisen.
Ja hän ojentaa paperiliuskan kädestään Heikille. Tämä vilkaisee siihen ja näkee, että se on täysin objektivinen, karu ja kuiva esitys hänen isänsä ristiinnaulitsemisesta kaikkine piinallisine yksityiskohtineen.
— Eikö professori suvaitse istua?
— Kiitos, minä seison mieluummin. Mutta minä olisin kiitollinen, hyvin kiitollinen, jos minä todella voisin olla varma siitä, että tuo uutinen tulee sellaisenaan julkaistuksi huomispäivän lehdessä.
Heikki tunsi luissaan ja ytimissään sen sarkastisen julmuuden, millä prof. Talvio häntä kohtaan esiintyi. Mutta kun hän samalla tunsi itsensä täysin viattomaksi asiaan, vieläpä äsken tekemänsä päätöksen johdosta kokonaan väärien epäluulojen marttyyriksi, ei hänkään katsonut itsellään olevan mitään syytä ruveta professoria hänen tässä tapauksessa harhaan osuneesta käytöstavastaan valistamaan.
Eikä hänen äänensä ollut vähemmän kireä eikä hänen kumarruksensa vähemmän mittaeltu, kun hän liuskan tarkoin läpiluettuaan virkahti vastaukseksi:
— Herra professori saa olla aivan huoleti. Tämä tulee lehteen.
— Sellaisenaan?