— Sellaisenaan. Menen siitä takaukseen.
— Olen kiitollinen, hyvin kiitollinen. Sulkeudun suosioonne, herra toimittaja.
Hän meni, heittäen vielä ovessa häneen musertavan, suurinta mahdollista halveksuntaa tulkitsevan katseen kultaisten nenäkakkulainsa takaa.
Heikki kesti sen aivan tyynesti. Hän tunsi, että nyt tehtiin vääryyttä hänelle. Mutta hän ei katsonut olevan itsellään mitään syytä enää oikaista myöskään tuon toisen käsityskantaa hänestä.
Olihan hän kaiken ulkopuolella.
Ja saisipahan prof. Talviokin kuulla aikoinaan hänen urotyöstään ja itseuhristaan. Mahtaisikohan hän edes silloin myöntää, että hänellä sittenkin oli kunnia oppilaastaan?
Nyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse, tunsi Heikki itsensä merkillisen iloiseksi. Ja keveästi vihellellen työnsi hän kirjapainoon prof. Talvion jättämän "pikku-uutisen", jonka hän oli merkinnyt huomattavalle paikalle ja näkyvällä kirjasinlajilla painettavaksi.
Epäilemättä tulisi se huomenna vähemmän tavallista huomiota sekä punaisten että porvarillisten piireissä herättämään. Mutta silloin hän, Heikki, tuskin eläisi enää…
Sekin tuotti hänelle kummallista henkistä hekkumaa ja nautintoa.
Iltapäivällä hän meni miliisilaitokselle. Hän kutsutti puheilleen apulaisensa Tervon ynnä puolikymmentä miliisimiestä, joihin hän tiesi voivansa luottaa ehdottomasti. Hän antoi heille käskyn mennä ja vapauttaa vangit, jos ei muulla, niin asevoimalla. Samalla oli näille jaettava hänen allekirjoittamansa passit pakomatkaa varten.