Sitten hän lähti Pällinkorvaa tapaamaan.
Satutti niin, että tämä tulikin häntä vastaan kadulla. Pyydettyään vielä häneltä vankien vapauttamista ja saatuaan siihen yhtä röyhkeän ja yliolkaisen kiellon kuin ennenkin, hän veti revolverinsa esiin ja ampui.
Pällinkorva vaipui maahan sanaa sanomatta.
Heikki ampui vielä varmuuden vuoksi pari laukausta häneen ja kiirehti sitten lääninvankilaan. Siellä oli kaikki käynyt kuin nuottien mukaan. Koppien ovet olivat auki, hämmästyneet vartiat eivät olleet mitään vastarintaa edes yrittäneet.
Melkein samassa saapui sinne punakaartilaisjoukko, joka huutaen ja hoilaten julisti vangituksi hänet.
Toiset tahtoivat hänet heti hengiltä kolistaa. Mutta toiset, jotka olivat vielä hämmennyksissään tästä ennen kuulumattomasta ristiriidasta miliisin ja punakaartin välillä, tahtoivat, että asiasta oli ensin tarkka tutkimus pidettävä.
Heikki pidätettiin ja suljettiin nyt vuorostaan lääninvankilaan.
Tutkimusta kesti viikon. Vihdoin julisti vallankumouksellinen oikeus päätöksensä, jonka mukaan Heikki tuomittiin elinkautiseen kuritushuoneeseen.
Käytännössä se merkitsi kuolemaa. Ja jo seuraavana yönä tulikin punakaartilais-osasto häntä vankilasta noutamaan.
Heikki oli siihen täysin valmistunut. Edellisenä yönä oli vankilan pappikin käynyt hänelle Herran ehtoollista tarjoamassa. Sitä ei Heikki epäuskoisena ollut voinut tosin vastaan ottaa, mutta oli muuten jutellut tovin aikaa hänen kanssaan hartaasti ja vakavasti.