Turva turmaksi rupesi, käsin kauloi kassapäätä, pyyteli pyhäistä neittä; neitsyt huuti huikeasti: "Herra, suuret on suruni, suuremmat sinun tekosi, älä muistele minua, muista kastamattomia!"
Kuuli Herra heljän huudon, antoi merkin, muutti immen siniseksi ristinpuuksi korpehen kohisevahan, veden kahden kaltahalle, miehen syyllisen syleillä, katuvaisen kaulaella.
Aika vieri, vuodet vaihtui, muuttui maailman menokin. Jo sakeni savu pyhäinen, jo kilisi kirkonkellot, pirskui jo vesi vihitty perillä pimitetyillä, Karjalan sydänsaloilla.
Toki kauan kertoi kansa synnystä sinisen ristin kalmistossa kaikuvassa, korvessa kohisevassa veden kahden kaltahalla. Kaikui kauemmas sitäkin muisto miehestä pyhästä, joka kappelin rakenti juurelle jumalan merkin, kastoi kansaa ja opetti. Kauimmaiseksi kajasti se itse sininen risti salmen suussa, sillan päässä, kylän kappelin kohalla, kun kilisi kirkon kellot, kun lepäsi tyynet järvet, kun meni majoille päivä.
Kun vaelti matkamiesi.
YLERMI.
Ylermi ylpeä isäntä ajoi temppelin ovesta, lausui kirkon laivan alta: "Täss' on mies tämän sukuinen, kadu ei tehtyä tekoa eikä taivasta tavota."
Paasi seinässä pakisi, puhui Neitsyt puusta tehty: "Äsken sie sitä katunet, kun on tuhkana tupasi."
Ylermi ylpeä isäntä kilahutti kilpehensä, karahutti kankahalle; näki tuhkana tupansa, lausui hirsihiilokselta: "Tupa uusi tehtänehe, tupa entistä ehompi."
Ylermi ylpeä isäntä ajoi keskikäytävälle, keskiristiltä kirosi: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei ole porossa polvin, surustansa suurentuvi."