Piili Räikkö pirttihinsä, elkes ukset, sulki salvat, istui pankkonsa perälle. "Mitä tyttöni murehit?"
"Miestä kaunoista murehin, syytä syntymättömäni."
Kuului jo salainen kuiske, sisiliskona sihisi, viikon vierren kyynä kulki, kuun mennen karhuna mörisi: "Yks oli pirtti polttamatta, miksi pirtti Räikön räähkän?"
Räikön vaimo valkeuinen se sanan sanovi julki: "Näytti tien viholliselle, neuvoi Räikkö piilopirtit."
Räikkö röyhkeä ärähti:
"Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?"
Vaimo valkea todisti: "On ollut näkijät vankat, tähdet katsoi, kuuhut kuuli."
Ei evännyt enempi Räikkö, hartiat alas jysähti, tunsi ilmi tullehensa; otti köyden orren päältä, poikki permannon käveli, astui raskaasti tuvasta siltapalkin painuessa.
Kääntyi hän ovessa kerran: "Vaimo, anna anteheksi, kun sen tein, sinua muistin."
"Luoja armon antakohon."
Painoi kiinni pirtin uksen.— Seisahti etehisessä, siitä siirsihe pihalle, pihalta veräjän suulle, veräjältä kaivotielle; kaivotieltä korpitielle; silmässänsä yö ikuinen, mielessänsä murhe mykkä.