Poika Tuonelta palasi, tuli miesnä hiljaisena, istui tuttuhun tupahan; kohenti takassa tulta, talon töitä toimitteli, hymysuin hyreksi joskus sinipiioista saloilla, vellamoista veen selällä: meni merelle, metsähänkin, vei verkon, asetti ansan, niin eli ikänsä kaiken, ei iloiten eikä surren, pannen päivät päälletyksin niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat.
TOINEN SARJA.
ÄIJÖN VIRSI.
Tuop' oli Äijö yksin-synty, yksin-alku, yksin-kuolo, istui pilven paltehella, katsoi maailman menoa, lauloi laulun kaikki-öisen sisimmästä sielustansa, eikä peittänyt mitänä tulevaisen polven tulla:
"Uskoin kerran ihmisihin, en nyt uskone enempi, ihmiset on ilvesheimo, paha, karsas, kahlehdittu; jos joku kohoopi heistä, sen he iskevät ijäksi, riemuitsevat rinnassansa: ollut meitä ei parempi!
"Uskoin ennen ihmisihin, en nyt itke, en iloitse, ohi käyvät onnet heidän, onnettomuudetkin ohitse, tiedän kyllä kylmyyteni, en sitä sure, en kadu, se on voitto taisteloiden, tulos tappion tuhannen.
"Tein ma kerran ihmisiä kaavahan oman kuvani, ottivat minun vikani, herjasivat herkintäni, tahdon tehdä toisen heimon, hiljaisen, varaväkevän, käyvän maata, merta pitkin kuin on kärsiväin hymyily.
"Lienkö itse vanha liian, tullut lapseksi takaisin, en nyt siedä entistäni, joskin ymmärrän yhäti; lauloin hetken heijastusta, soin huvia, loin kuvia, haaveksin haluja mielen: kaikki tuo on multa mennyt.
"On paennut, ei palaja usko uutten ihmisien, toivo voittavan totuuden, rakkaus rajattomimman, ihmiset on ilvesheimo, minkä teinkin, sen tuhoan, luon ma uuden luomakunnan uuden itseni iloksi.
"Suljen siitä pois inehmot, kutsun kestivierahiksi mahdit maasta, vallat veestä, itseni ikuiset veljet, kutsun Kimmon kiukahasta, Kammon kuolon porstuasta. voimat vangitut vapautan, alan uuden aikakauden."