Jatkui juhla, täyttyi tuopit, täyttyi, tyhjeni samassa.— Juopui Tuuri taidollinen.
Heräsi tyhjässä tuvassa, kuuli pakkasen kurikan, ulos katsoi akkunasta: oli orhi uksen eessä, hepo vartoi valjastettu, mies rehevä reen perässä, korkealla turkinkaulus.
Kalpenivat aamutähdet, päivä talvinen sarasti. Muisti eilistä iloa, sanan lausui leikillänsä: "Talo työlle, vieras tielle. Hoi, on jo herätä aika!"
Ei ääntä väheäkänä.
Tuluksilla tulta iski. Katsoi pirtin, katsoi sintsin, jo nousi ylistupahan, missä nukkui nuorikkonsa; lausui päästä portahien: "On aika herätä, armas, kalpenevat aamutähdet."
Vastausta ei vähintä.
Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi oudoksi olonsa, verensä väriseväksi; päätyi pirttihin takaisin, luokse lieden luontelihe; kivi on kylmä kiukahassa.
Pilkisti pihalle tuosta: hepo seisoi niinkuin seinä, mies körötti niinkuin köngäs.
Muisti eilistä muretta, hyrähti hymyhyn huuli: "Hyv' on olla onnen myyrä, kuoma julkisten jumalten." Haukotteli haikeasti, tuosta lautsalle laseikse, päätti päivän nukkuvansa; käänti päätä, siirti kättä, koetti kumpaakin sivua, ei unonen tullutkana.
Kimposi koholle Tuuri, sanan kirkkahan kirosi: "Ei tästä pidot parane, ellei vierahat vähene."