Hänen poikansa, joka palveli upseerina Venäjällä, oli liittynyt vallankumouksellisiin, joutunut sota-oikeuden eteen ja ammuttu kapinoitsijana. Sitä suri nyt vanha parooni, siksi oli hänen ennen suora vartensa käynyt kumaraan.
Miksi hän enää muuttaisi maasta? Kuolema oli kyllä pian jo antava hänelle toisen tyynemmän ja onnellisemman syntymämaan.
Tytär hänellä tosin vielä oli, mutta sekin jo kihloissa. Mitä tekisi hän yksin ulkomailla? Eikö ollut uljaampi katsoa kohtaloa silmiin ja peittyä lepoon saman turpeen alle, jonka puolesta hänen esi-isänsä olivat auralla, miekalla ja mietteellä sotineet?
Parooni Manfelt oli vanha mies. Hän kysyi Jaanan nimeä eikä sittenkään, vaikka Jaana sanoi sen, muistanut koskaan kuulleensa sitä.
Jaana tunsi vaistomaisesti, että oli varovaisinta olla myöskään muistuttamatta hänelle mitään.
—Mistä olet kotoisin? kysyi parooni.
Jaana sanoi.
—Vai niin kaukaa, ihmetteli parooni kylpyammeessaan.
Pitkäpalmikkoisen maalaistytön kuva laitakaupungilta oli kokonaan haihtunut hänen mielestään.
Mutta äkkiä muisti hän erään toisen asian.