Parooni vaipui aina hänen mentyään syviin mietteisiin.
Epäilemättä oli hänenkin mielestään valtiossa ja yhteiskunta-järjestyksessä paljon parannettavaa. Maailma ei ollut hänelle paras mahdollinen. Mutta hän mietti enemmän itse elämän suurta ongelmaa kuin sen muotojen osittaisia arvoituksia.
Kuitenkin kaikitenkin oli elämä itsessään ensimmäinen ja suurin armo-luojan antimista. Mutta maisteri sanoi, ettei se ollut mikään armo eikä lahja, josta ihmisen tarvitsi olla kenellekään kiitollinen.
Siis oli se oikeus. Siis oli jokaisella ihmisellä oikeus elämään.
Mutta olevissa oloissa, niin kauas kuin parooni maailmanhistoriaa tunsi, oli tämä oikeus aina ollut jaettu sangen epätasaisesti. Yksillä näytti olevan tavattoman suuri oikeus elämään, toisilla se oli jo paljon pienempi, kolmansilla sitä ei ollut kuin hiukkanen, neljänsillä ei nimeksikään. Mistä se johtui? Oliko niin, että väkevämmät olivat ottaneet pois kaiken oikeuden heikommiltaan?
Sitä ei parooni tahtonut myöntää mitenkään. Kuitenkin hän hyvässä sydämessään olisi suonut niin mielellään jokaiselle ihmiselle oikeuden elää. Mutta ellei jokaisella ihmisellä sitä ollut, niin kuka antaisi sen heille?
Jumalako? Parooni ei uskonut personalliseen jumalaan. Esivaltako? Eihän se voinut puuttua jokaisen yksityisen asioihin.
Ihmisten itsensä oli annettava se heille. Sen, jolla oli enemmän, oli annettava sille, jolla oli vähemmän. Parooni ei mitenkään voinut tulla muuhun johtopäätökseen.
Maailma oli parannettava hyvien ihmisten armeliaisuudella.
Mutta maisteri sanoi, että kaikki armeliaisuus oli alentavaa sille, jota kohtaan sitä harjoitettiin. Olisiko parooni itse tahtonut joutua armeliaisuuden esineeksi? Köyhälistö ei kaivannut armoa, vaan oikeutta. Ellei se saisi sitä, se ottaisi sen. Siksi oli yhteiskunnan paras jo ajoissa antaa se sille hyvällä. Muuten olisi sen pakko antaa ja antaa pahalla. Yksinkertainen valtioviisaus neuvoi parempi-osaisia luopumaan etuoikeuksistaan.