Tämä oli kokonaan vastenmielinen ajatus paroonille. Jos kerran parempi-osaiset voitiin pakottaa siihen, he siis eivät olleet väkevämmät. Heillä ei siis myöskään ollut mitään väkevämmän velvollisuuksia niitä kohtaan, joita nyt heikommiksi sanottiin. Heillä oli siis kaikki velvollisuudet vain itseään kohtaan, sillä nähtävästi oli elämä taisteloa, jossa jokainen tahtoi vallata itselleen niin suuren ja leveän jalansijan kuin mahdollista.
Siitäkö olikin kysymys? Siitäkö taisteltiinkin, kumpi oli heikompi, kumpi väkevämpi?
Nykyisen laskutavan mukaan olivat ne heikommat, joita oli vähempi.
Siihen katsantokantaan ei parooni Manfelt voinut suostua milloinkaan.
Voima ei riippunut yksinomaan miesten luvusta vaan myöskin laadusta.
Sen hän oli jo nuorena oppinut sotarinnassa.
Mutta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oli useimmilla aina valta. Se oli paroonin mielestä vähemmän suotavaa. Elämä oli taisteloa, myönsi maisterikin. Mutta taistelossa ei käskenyt jokainen, vaan yksi.
—Siinäpä se, sanoi maisteri. Setä on sittenkin palvellut liian kauan
Venäjällä.
Parooni Manfelt ei suuttunut mistään niinkuin siitä syytöksestä, että hän muka olisi vieraan maan palveluksessa isiltäperityn länsimaisen maailmankatsomuksensa unohtanut. Hän vastasi sentähden hyvin kiivaasti maisterin sanoihin.
Signe-neidin täytyi astua välittämään.
—Miksi elämän täytyy olla välttämättömästi taisteloa? hän kysyi.
Miksi se ei yhtä hyvin voi olla rauhaa?
Ihmisellä oli hänen mielestään kyllin sotaa sisälläänkin. Siellä oli hänellä tarpeeksi tilaisuutta taistella, käskeä ja komentaa, vieläpä hallitakin, jos hän oli kyllin voimakas ihminen. Mutta muiden hallitseminen oli hänen mielestään ala-arvoista ja halveksittavaa; oli yhtä suuri häpeä hallita kuin tulla hallituksi.
—Tuo on nyt sitä tolstoismia, hymyili parooni kohauttaen olkapäitään.
Sen mukaanhan kaikki esivalta olisi väärä?