Jaana jutteli koko lyhyen elämäkertansa hänelle. Leski pudisteli päätään, päivitteli ja arveli, että Jaana oli tehnyt aivan oikein karatessaan kotoa.
—Kyllä se sittenkin taisi olla hullusti, valitteli Jaana. Mihin minä poloinen joudun täällä? Tokko mahtavat huolia tämmöisestä palvelukseensakaan?
Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan mennyt. Leski rupesi häntä lohduttamaan.
Ei Jaanan vielä olisi tarvis epätoivoon langeta, hän sanoi. Kyllä noin sievä ja sorea tyttö aina tuli toimeen maailmassa. Mutta hullusti Jaana hänen mielestään tekisi, jos hän piiaksi rupeisi. Ainahan niitä silläkin alalla paikkoja olisi, mutta ne tuottivat niin vähän. Kenties hän voisi päästä tarjoilijattareksi ja muuksi. Niillä olivat ansiot aivan toisellaiset.
—Minä olen niin nuori ja oppimaton, suri Jaana.
—Ei se mitään. Sellaisista ne herrat juuri pitävätkin.
Mutta Jaana tahtoi vaan piiaksi. Eikä leskikään itsepäinen ollut. Hän katseli Jaanaa nähtävästi yhä kasvavalla mieltymyksellä.
—Tokko sinulla on edes sulhastakaan? hän kysyi.
Jaana ei tiennyt oikein, mitä vastata. Heikki hänellä tosin oli, mutta ei hänen päähänsä vielä ollut pälkähtänyt, että tämä nyt todellakin olisi hänen sulhasensa.
—Mitäs minulla semmoisia, hän sanoi.