—Ole vaiti! hän sanoi. Vähänkö sinä luulet ruoan ja yösijan täällä kaupungissa maksavan? Taikka jos et ole tyytyväinen meillä olemaan, niin kursi keinoihisi!
Jaana uhkasi ilmoittaa asian poliisille.
—Ilmoitapahan jos tahansa. Kyllä poliisi aina tuollaisen kutjun korjaa. Tokkopa sinulla on kirjojakaan?
Jaana käveli taas päiväkauden. Mutta maailma alkoi näyttää jo hyvin mustalta hänen mielestään. Yksi ystävä hänellä täällä oli, muuan Lentuan kylän tyttö, mutta hän ei tiennyt, missä se asui. Ainoa toivo oli, että tuo sattumalta vastaan tulisi.
Illalla hän palasi takaisin majapaikkaansa.
Eteisen takana oli toinen kamari, jossa asui eräs nuori hyvännäköinen leski pienen lapsensa kera. Jaana oli häneen eilen aamulla tutustunut. Hän oli katsonut niin ystävällisesti ja osaa ottavasti Jaanaan, että tämän teki mieli mennä nyt hänelle vaivaansa vaikeroimaan.
Leski ottikin hänet vastaan kuin vanhan tuttavan. Sanoi heti arvanneensa, että Jaana oli maalta ja että hän nähtävästi oli tullut tänne rahan-ansiolle.
Jaana kertoi hänelle, miten hänen kukkaronsa oli käynyt.
—Voi, voi, lapsi parka, surkutteli leski. Et sinä niiltä ikinä penniäkään takaisin saa. Minullekin ovat velassa. Kylläpä satuitkin parhaan mustalaisjoukon luokse.
Sovitettiin sitten, että Jaana nukkuisi heillä tämän yön. Huomenna lupasi leski itse lähteä hänen kanssaan tuota tuttavaa Lentuan tyttöä tiedustelemaan.