Mutta kun Jaana aukasi kukkaronsa ja sieltä putosi viidenmarkan paperiraha ja kuului hopeitakin helisevän, muutti eukko kokonaan puheenpartensa.
—Rikashan sinä oletkin, tyttö. Lainaa toki minulle vähän, kun on niin suuri köyhyys meillä, mies työtön ja lapsilauma huutamassa. Mitäs me yösijasta! Ei sinun siitä tarvitse mitään maksaa.
—Paljonko te tahtoisitte? kysyi tyttö.
—Paras, kun kaikki annat. Pudotat vielä pörssisi; etpä näy olevan tottunut rahoja pitelemään. Taikka ne sinulta joku varastaa. Et sinä usko, tyttö kulta, kuinka paljon pahantekijöitä on täällä kaupungissa.
Jaana antoi kukkaronsa.
Sen päivän hän käveli taas pitkin katuja ja palasi illalla takaisin majapaikkaansa nälkäisenä ja väsyneenä.
—Jospa minä saisin jonkun markan, hän sanoi eukolle. Ostaisin ruokaa itselleni.
—Saat sinä toki ruokaa meiltäkin, selitti eukko. Ei sinun sitä varten tarvitse ruveta vähiä rahojasi menettämään.
Jaana tyytyi siihen, mutta häntä kadutti jo, että oli ollenkaan luopunut kukkarostaan. Mies tuli yöllä kotiin humalassa ja piti kovaa mekastusta. Aamulla syötyään Jaana rupesi jo kiivaammin vaatimaan takaisin rahojaan.
Silloin kävi eukko äkäiseksi.