Ennen aavistamaton valkeus täytti hänet. Hän ei ollut siis turhaan kärsinyt, hänenkin huolensa ja huokauksensa olivat siis osana siinä pilvenpiirtävässä tuskan vuoressa, joka nyt vyöryisi maailman mahtavien päiden ylitse. Miksi ei hän ollut enempi kärsinyt? Sitä suurempana olisi kostonpäivä nyt koittava hänelle.
Ja Jaana meni sinä iltana kotiinsa silmät säkenöivinä ja povi paisuvana uusien surujen ja itkujen hämärästä ikävöimisestä. Kaikki hän tahtoi kestää, kaikki kärsiä, jos se jollakin tavalla voisi olla onneksi kansan tuomiopäivälle ja tulevaisen vanhurskaalle vihalle.
Eräs seppä, johon hän Rautatien-torilla oli tutustunut, saattoi häntä. He istuivat yhdessä ja pakinoivat innostuneina myöhään yöhön. Seppä oli, samoin kuin Jaana tietämättään, anarkisti. Heidän tuumansa kävivät yhteen ja kun heidän vihdoin piti puoli-yön aikana erota, he löivät lujasti ja toverillisesti kättä toisilleen.
—Huomenna siis, sanoi seppä.
—Huomenna, sanoi Jaana.
Mutta samalla muisti seppä, ettei hänellä oikeastaan enää mitään majapaikkaa ollutkaan. Juuri vähän ennen lakkoviikon alkamista olivat pomot hänet kortteeristaan karkoittaneet, sillä kekseliäällä perustelulla muka, ettei hän ollut maksanut asuntovuokraansa. Kun pomot taas jollakin toisella yhtä rikkiviisaalla tekosyyllä olivat hänet konepajasta jo aikoja sitten erottaneet, ei hän ollut tullut vuokranneeksi uuttakaan asuntoa, vaan oli viettänyt yön siellä, toisen täällä, tullen etupäässä toimeen vain omien suurten ajatustensa antimilla.
—Täytyy kärsiä vakaumuksensa tähden, sanoi seppä.
Se oli Jaanan mielestä kerrassaan sankarillista ja hän tarjosi heti sepälle yösijan omassa kamarissaan.
Seuraavana päivänä sanottiin, että lakon tuli päättyä. Se oli Jaanan mielestä tuiki käsittämätöntä. Päättyä? Miksi? Kaikkihan oli vasta alussa.
Sanottiin, että herrat olivat saaneet eräitä lakeja ja oikeuksia. Ne eivät Jaanaa liikuttaneet. Eihän proletariaatti ollut vielä saanut mitään. Oliko katkaistu kaulaa vielä yhdeltäkään möhömahalta?