Kotiin hän ei ikävöinyt. Hänen oli hyvä olla tässä niinkuin hän oli. Mutta tapaukset olivat tuosta hirveästä illasta saakka, jolloin hän oli paennut kotoaan, seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Omatuntokin osoitti vilkkaita elonmerkkejä. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään vanhempansa? Mitä mahtoi nyt hyvä jumala taivaassa arvella hänestä?
Hän oli tosin matkallakin säännöllisesti lukenut aamu- ja iltarukouksensa. Nyt olivat kuitenkin hänen ulkonaiset olosuhteensa siksi omituiset, että hän katsoi kaipaavansa tavallista enempi sanan rieskan vahvistavaa vaikutusta.
Hänellä oli uusi testamentti nyytissään. Hän avasi sen ja istui ikkunan luo hiljaa lukemaan.
Heti tuntui hänestä turvallisemmalta. Tutut raamatunlauseet vaikuttivat häneen ikäänkuin tervehdys kotoisilta tantereilta. Keskeltä outoja oloja sekä vierasta, pyörryttävää kaupunkia hän tunsi jälleen palaavansa siihen maaperään, joka oli hänen, ja siihen ajatusmaailmaan, joka mummon saunassa oli muodostunut hänen henkisen minuutensa ensimmäiseksi, syvimmäksi pohjakerrokseksi.
Samalla liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa. Nyt hän ei muistanut Heikkiä enää, ei isää, äitiä eikä kauppias Luikarista. Myöskin veljet, joista kaksi oli kotona, haihtuivat hänen mielestään. Kaikki suli kotoiseksi, riuduttavaksi mielialaksi, mistä vain mummon tyynet, kupariset, mutta ikäänkuin kirkastuneet kasvot ilmi elävinä pilkistivät.
Jaana ei lukenut enää. Hän itki. Hän päätti kirjoittaa nyt myös mummolle ja kiittää häntä kaikista selkäsaunoistaan. Isää hän myös päätti kiittää, mutta ei siitä, että tämä oli lyönyt häntä kauppias Luikarisen tähden. Kuitenkaan ei Jaana enää tahtonut kantaa mitään vihaa hänelle.
Äitiäkin oli hänen kiitettävä. Ja sitäpaitsi veljiään. Ne olivat aina olleet hyvät hänelle.
Niin päätti hän kiittää koko maailmaa. Kukaan ei ollut paha hänelle.
Kaikki ne olivat hänen parastaan tarkoittaneet.
Ensimmäiseksi hänen kuitenkin oli kiitettävä jumalaa.
Jaana rukoili pitkään ja palavasti.