—Kyllä se olisi kovin hyvä.
—Piian paikka?
—Niin. Ettekö te ottaisi?
—En tarvitse. Mutta tässä on kaksikymmentä markkaa sinulle, että voit vähän aikaa elää. Ehkäpä sinä saat jonkun paikan.
Jaana meni pelkästä kiitollisuudesta ihan lyykylleen.
—Jopa te nyt kovin hyväksi rupesitte, hän sanoi. En toki tiennyt niin hyviä ihmisiä maailmassa olevankaan.
Vanha herra torjui hänen kiitoksensa. Mutta vielä oli yksi huoli
Jaanalla.
—Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? hän kysyi. Ei se minun syyni ollut. Kyllähän herra näki, että se nuori herra, maisteri, mikä lie ollut, se rupesi häjyyttä tekemään.
—Minä maksan, sanoi vanha herra.
Nyt tunsi Jaana itsensä jo kokonaan levolliseksi.