Mutta vanha herra oli väsynyt. Hän heittäytyi sohvankulmaan ja peitti silmänsä kädellään. Jaana ei tiennyt, pitikö hänen mennä vai jäädä.
—Voit nyt kertoa minulle vähän kodistasi, sanoi vanha herra.
Jaana istui tuolille. Hän risti kätensä ja alotti totisesti ikäänkuin olisi uskontunnustustaan lukenut. Vanha herra oli tällä kertaa hänelle jumalan sijainen maan päällä, jolta ei sopinut mitään peittää. Hän kertoi isästään, äidistään, veljistään ja mitä tiesi mummosta ynnä hänen suvustaan. Vanha herra kysyi aina jotakin ja kuunteli käsi silmillään.
Se ei ollut mikään kaunis ja päivänpaisteinen sukutarina, mutta se näytti miellyttävän kuulijata. Hän tahtoi tietää kaikki yhä tarkempaan. Ja Jaana jutteli kaikki, niin raskasta kuin se joskus olikin ja niin mielellään kuin hän olisi tahtonut esittääkin perheensä paremmassa ja kauniimmassa valaistuksessa.
Jaana kertoi tietysti katkonaisesti ja omalla tavallaan. Mutta vanha herra täydensi mielessään hänen kertomuksensa ja pian oli hänellä sielunsa silmien edessä yhtenäinen tarina heimosta, joka oli joutunut pois juuriltaan ja joka nähtävästi kulki kohti varmaa ja ennakolta määrättyä perikatoaan.
—Vierivä kivi ei sammaloidu, hän hymähti itsekseen surumielisesti.
7.
Suurina nälkävuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen pois syntymäsijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerjäläislaumojen mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
Hänen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut lähtenyt liikkeelle. Kerjäläislaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien laaksomaiden ilmiöihin. Siellä oli pappiloita ja herraskartanoita ja siellä oli ihmiskäsi jo karttuisampi.
Mutta tuolla ylhäällä, tiettömissä vaarakylissä ja tölleissä, joiden välillä peninkulmaiset kinokset kohottivat harjojaan, ei ollut muuta auttavaa kättä kuin jumalan. Ellei se auttanut, tuli kuolema. Se oli niin sallittu, se oli niin päätetty pilvien käräjissä. Kenenkään ei juolahtanut mieleen sitä nureksia.