Mitä ankarammin lavantauti raivosi ja mitä useammat ruumiskirstut kirkkomaahan kannettiin, sitä alavampina kohosivat kansan rukoukset ja sitä koristeellisempina hehkuivat helvetin tuliset lieskat synnintuntoisissa sydämissä. Kansa kuoli paikalleen. Heidän ruumiinsa riutuivat, mutta heidän sielunsa pelastuivat.
Taivaan autuus korvasi sen, minkä maan kurjuus kielsi heiltä. Abrahamin helma oli auki kaikille, sillä rikasta miestä ei täällä ollut yhtään. Kristillisen pelastusvarmuuden kyyhkynen liihoitteli lumivalkeana ja voitollisena päällä mustien metsänrantojen ja tähti-öisten, kimmeltävien lakeuksien, samalla kuin tauti hiihti pitkin talvitietä ja kuolon kulkuset soivat alla yksinäisten, hankeen haudattujen akkunoiden.
Se oli hengen voitto aineen yli, iankaikkisen elämän katkeamaton riemujuhla kautta ajan murheen ja kadotuksen.
Nälänhätä oli täällä aina eivätkä monet ijäkkäämmistäkään ihmisistä muistaneet syöneensä selvää leipää kuin muutamia kuukausia elämästään. Nyt oli kuitenkin kato suurempi kuin koskaan ennen. Mutta oli myös suurempi kansan hartaus ja nöyrä alistuminen sallimuksen valtojen edessä.
Jos Miina Rönty poikinensa olisi jäänyt syntymäsijoilleen, he molemmat epäilemättä olisivat päässeet kylän yhteiseen hautaan ja samalla osalliseksi siitä korkeasta kutsumuksesta, joka odotti hänen kanssaveljiään ja -sisariaan. Mutta hän ei ollut kestänyt koettelemusta.
Perkele, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, oli vienyt hänet korkealle vuorelle ja näyttänyt hänelle kaiken maailman ihanuuden. Ruman valta oli kangastanut hänelle kauniina sen kerjätyn leipäpalan muodossa, jonka hän tiesi olevan helpommin saatavissa tuolta viljellymmiltä mailta ja pikkukaupungin viekoittelevasta läheisyydestä. Niin hän oli tullut johdatetuksi kiusaukseen eikä Herra ollut päästänyt häntä pahasta.
Kaksi yötä hän oli pysynyt uskollisena. Kaksi päivää oli elämän kruunu hänelle kimmeltänyt.
Mutta kolmantena hän oli sonnustanut kupeensa, herättänyt poikansa ja teljennyt töllin oven. Sukset hän oli ottanut seinäviereltä ja lähtenyt viilettämään loivaa mäenrinnettä alas, kohti ihalampia ilmanrantoja, paukkuvan pakkasaamun sekeisessä, sinertävässä hämärässä. Iikka oli hiihtänyt hänen perässään. Eikä ollut kumpikaan taakseen katsahtanut, vaan matkannut sanaa sanomatta, niellen karvasta palaa kurkussa ja pyyhkäisten silloin tällöin vettyvää nenänpäätä jäisellä kintaallaan.
Mutta taivas oli leimunnut uhkaavana heidän päänsä päällä ja kalpeneva aamutähti muistuttanut heidän mieleensä mökin isäntää, mennyttä Ryykkö Röntyä, jonka tauti oli tappanut ja joka nyt nukkui viimeistä untaan suurten kinoksien keskellä vihityssä maassa.
8.