Vanha herra ei ollut pitkiin aikoihin kysynyt mitään. Jaana vaikeni ja katsoi kuulijaansa.
Hän huomasi, että vanha herra nukkui.
Hän istui ensin hetkisen neuvottomana. Sitten hän siirsi tuolin syrjään ja rupesi hiljaa kokoilemaan lattialta pulloja ja lasimurusia.
Samassa heräsikin vanha herra. Hän aivasti, hieroi silmiään ja äkkäsi nähneensä merkillistä unta.
Kenties ensimmäisen kerran hänen elämässään olivat Suomenmaan lumiset lakeudet hänen aivojensa komeroihin kimmeltäneet.
Häntä paleli.
—Jahah, hän sanoi huomatessaan Jaanan. Missä minun turkkini on?
Jaana auttoi turkin hänen päällensä. Mutta hänestä tuntui kuin ei toinen enää ollenkaan muistaisi häntä ja hänen asiaansa.
Vanha herra pani kalossit jalkaansa. Jaana katsoi hänen hommiaan levottomasti.
—Tehän lupasitte puhua rouvalle, hän sanoi.