Päivä pilkistää joskus saunan peräseinän kämmenenkokoisesta ikkunasta. Kun siitä ulos kurkistaa, näkee palasen synkkää, seisovaa metsälampea ja sen takana taipaleen epätoivoista, räähkämäntyistä rämettä.
Tämä näköala painui syvälle Jaanan sydämeen, painui murenemattomaksi muistoksi hänen elämänsä ensimmäisistä vuosista ja lapsuutensa karsta-kiiluvasta kodista.
2.
Kuudentoista vanhana pääsi Jaana Herran pöytään.
Hän oli silloin jo täyskasvanut tyttö, rinnat ripeät, silmät suuret ja räiskyvät kuin revontuli. Palmikko alkoi todellakin jo yli lanteiden läikkyä. Hän suuresti häpesi sitä.
Rippikoulussa hän tapasi läheisen majatalon pojan, Heikki-nimisen, jonka hän tosin tunsi ennaltaan, vaikka he tähän saakka eivät olleet monta sanaa keskenään vaihtaneet. He olivat paljon yksissä. Toiset toverit rupesivat jo nimittämään heitä sulhoksi ja morsiameksi.
Itse he eivät puhuneet koskaan rakkaudesta mitään.
Yöt nukkui Jaana aitassa yksinään. Päivän istui hän kangaspuiden ääressä porstuan peräkamarissa. Hän kutoi niin, että käsivarsia kivisti. Kauas kuului tielle hilpeä helske, koska Jaana polkusia polki ja sukkula hänen jäntevissä käsissään suikahteli.
Heikki kävi joskus häntä aitassa katsomassa.
Niin tuli syksy ja talvi. Eivätkä he vieläkään olleet puhuneet rakkaudesta mitään.