Jaana pyysi luvan rouvaltaan ja sai. Sunnuntai-iltana pani hän päälleen parhaat vaatteensa lähteäkseen sirkukseen.
Jälleen muistui mummo hänen mieleensä. Mitä olisi mummo tästä sanonut? Olisi ehkä syntinä pitänyt. Mutta eihän hänen itsensä tarvinnut pilettiä maksaa. Oliko sitäpaitsi hänen syynsä, että hän oli nuori ja että hänen teki mielensä huvitella?
Hän letitti palmikkonsa ja nakkasi hiukan kopeasti niskojaan. Hän oli nyt oppinut ymmärtämään, että hänen tukkansa oli jotakin kaunista, jota hänen ei tarvinnut hävetä ollenkaan. Ylioppilaat olivat jo kyllin usein sitä hänelle selittäneet.
Jaana otti pienen pyöreän peilin taskustaan ja katsoi vielä, että jakaus vaan oli tullut paikoilleen. Mahtoiko hän todellakin olla kaunis? Joku ääni hänen sisällään sanoi niin. Samaa olivat herratkin sanoneet, mutta ne aina laskivat leikkiä hänen kanssaan. Kuitenkin hän olisi kovin mielellään tahtonut olla kaunis.
Hänen pukunsa ei ollut enää samallainen kuin se, jossa hän oli ensimmäiset epävakaiset askeleensa pääkaupungin asfaltilla ottanut. Se oli siisti ja muodinmukainen, uumenilla kiiltonahkainen vyö ja jaloissa sievät kautokengät. Toisilla tytöillä oli kureliivitkin. Sellaisia ei Jaana vielä ollut uskaltanut hankkia itselleen, yhtä vähän kuin hattua, hansikkaita ja päivänvarjostinta. Mutta vaalea kevätjakku hänellä oli, joka sopi niinkuin valettu hänelle, vaikka hän olikin sen jo käytettynä ostanut eräältä palvelustytöltä kerrosta alempana. Sitäpaitsi hän oli oppinut eräiden vaatekappaleiden käytön, jotka hänen kotiseudullaan vielä kuuluivat miehisen sukupuolen yksinomaisiin etuoikeuksiin.
Pyöreä peili oli tällä kertaa liian pieni ja epämukava hänestä. Hän haki pöytälaatikosta esiin toisen suuremman ja nelisnurkkaisen, joka oli erään hänen toverinsa oma. Mutta siinä hän näytti mielestään niin kauniilta, että hän ei mitenkään voinut olla omalle kuvalleen hymyilemättä.
Hänen valkeat hampaansa välähtivät. Mutta samassa hän tuli hyvin totiseksi.
Kolmesta suuresta helmasynnistä oli mummo häntä varoittanut: lihan himosta, silmäin pyynnistä ja elämän koreudesta. Kahteen ensimmäiseen tunsi Jaana itsensä vielä tuiki viattomaksi. Mutta kuinka oli kolmannen laita? Eikö se jo nyt loistanut esiin tuolta hänen tummansinisten silmiensä syvyydestä?
Jaana rypisti otsaansa ja paistoi vielä hetken särkeä itsensä kanssa. Tämän ainoan kerran hän nyt kuitenkin menisi sirkukseen. Se saisi olla myös hänen viimeisensä. Helluntaiksi hän olisi kotona ja kekrin tienoilla he viettäisivät häitä Heikin kanssa.
Siitä asti hän ei koskaan eteenpäin ajatellut. Ainoa, minkä hän tiesi, oli se, että hänestä tulisi majatalon emäntä kaukana pohjan perillä. Tuskin hän enää koskaan näkisi pääkaupunkia.