—Tämän ainoan kerran, lausui hän itsekseen puoli-ääneen.
Sitten kiiruhti hän alas portaita ja astui katukäytävälle.
Ulkona oli lämmin kevät-ilta. Soitto kuului Kappelista. Jaanan askeleet tuntuivat niin keveiltä, että hänen kengänkantansa pyrkivät aina koholle maasta hypähtelemään. Hänen huulensa hymyilivät ja hänen silmänsä sädehtivät. Että hän nyt todellakin oli matkalla sirkukseen! Ja että hänellä todellakin oli oikea kavaljeeri, joka odotti häntä, niinkuin mitäkin herrasmamsellia!
He olivat päättäneet tavata eräässä kadunkulmassa. Mutta nuori mies ei ollutkaan siinä.
Jaana hämmästyi ensin, sillä hän oli ollut katsovinaan hyvin tarkkaan kyökinkelloa. Olipa hän mielestään jo vähän myöhästynytkin.
No, hän tulee pian, ajatteli Jaana.
Mutta nuori mies ei tullutkaan. Jaana käveli, käveli ja pelkäsi, että toinen kenties ei väenvilinässä häntä tuntisikaan. Hän asettui sentähden katulyhdyn alle. Mutta siinä katsoivat kaikki häneen. Hän siirtyi takaisin seinävierelle seisomaan.
Minuutit menivät, vierähti jo puolitunti. Jaana ei voinut ymmärtää ollenkaan. Olisiko nuori mies puijannut häntä? Se olisi ollut kovin hävytöntä, Taikka olisiko hän ollut tässä, mutta lähtenyt pois, kun ei Jaana ollut kellonlyönnilleen paikalla? Se oli hyvin mahdollista. Kenties tämä oli käynyt kotona tapaamassa häntä? Sekin oli mahdollista. Mutta jos hän nyt itse menisi kotiin, panisi ruokarouva hänet heti astioita pesemään.
Entä hän olikin erehtynyt kadunkulmasta? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Mutta kun hän sitä kerran oli ruvennut epäilemään, ei tuo ajatus enää tahtonut poistua hänestä. Hän käveli seuraavaan kadunkulmaan ja palasi takaisin. Ei, tässä sen täytyi olla.
Taikka tuossa toisessa kulmassa. Ollakseen varma asiastaan hän päätti kävellä niiden kahden kadunristeyksen väliä ja pitää tarkoin silmällä jokaista ohikulkijata.