Tunti kului. Nuorta miestä vaan ei kuulunut.
Vähitellen unohtui Jaanalta, mitä varten hän oikeastaan käveli tässä. Ohikulkevien naisten puvut kiinnittivät hänen huomiotaan. Monella niistä oli päässään valkea liina niinkuin hänelläkin. Mutta useimmilla oli hattu ja hansikkaat, vaikka Jaana kyllä näki, etteivät ne mitään herrasnaisia olleet.
Herrasnaiset tunsi kävelystä. Ne sipsuttivat niin sievästi ja soreasti, ottivat lyhempiä askelia kuin muut ja kantoivat toisella tavalla hamettaan. Sitäpaitsi notkahteli heidän vartalonsa vyötäisistä ja koko ruumis keinui niinkuin olisi aalloilla kulkenut.
Se oli hyvin somaa Jaanan mielestä.
Vaistomaisesti hän rupesi heitä jäljittelemään. Kokosi toisella kädellä hameensa ja nosti sitä sen verran, että kautokengät näkyivät. Otti lyhempiä askeleita ja koetti saada lanteensa samalla tavalla notkahtelemaan.
Ei se oikein tahtonut onnistua. Mutta nyt huomasi Jaana itse, mitä hän teki, ja rupesi kahta pahemmin jäljittelemään, tällä kertaa tahallisesti ja itsetietoisesti. Joku ohikulkeva herra iski silmää hänelle. Toinen naurahti ja kääntyi jälelleen katsomaan. Jaana ei nähnyt, sillä hän oli liian huvitettu omasta keksinnöstään.
Hetket kuluivat. Ihmiset harvenivat hänen ympäriltään.
Poliisikonstaapeli, joka seisoi kadunkulmassa, oli jo jonkun aikaa seurannut silmillään Jaanan askeleita. Nyt lähti hän päättävästi hänen jälkeensä ja tarttui erään pimeän porttikäytävän kohdalla tytön käsipuoleen.
—Mitä sinä tässä kävelet? hän kysyi.
Jaana säikähti hirveästi, kun näki edessään esivallan palvelijan.