Iikka Rönty oli heti aisakellon äänen kuultuaan rientänyt kartanolle korkeata vierasta vastaan. Riisuttuaan hevosen hän nyt parhaiksi ilmestyi kamarin ovelle katsomaan, mikä meteli siellä oli.
Kauppias näytti hänelle purtua peukaloaan.
—Susi sinulla taitaakin olla tyttärenä eikä ihminen.
Iikka Rönty suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui, hän oli hirmuinen vihassaan. Sanaa sanomatta tarttui hän Jaanan pitkään palmikkoon, vei hänet talliin, veti kuin juhdan perässään, otti piiskan seinältä ja peittosi hänet pahanpäiväiseksi.
Sinä yönä lähti Jaana karkuun. Hän juoksi koko matkan siihen majataloon saakka, missä Heikki asui. Milloinkaan hän ei sanonut enää kodin ovea avaavansa.
Pidettiin yhteinen neuvottelu.
Heikki sanoi, että palvelijattaret kaupunkipaikoissa ansaitsivat hyviä palkkoja. Jaanalla oli eräs hyvä ystävä Helsingissä, joka oli joskus kirjoittanut hänelle. Mutta hän ei tiennyt sen osotetta.
Heikki sanoi, että Helsingissä olivat palkat parhaat. Jaanan teki itsensäkin kovin mieli sinne. Heikki lupasi kyyditä hänet omalla hevosellaan lähimpään kaupunkiin etelässä, josta rautatie alkoi. Jaanalla oli itsellään sen verran rahaa, että se riitti piletiksi.
Rakkaudesta ei mainittu sanaakaan.
Mutta ennen kuin he kaupungin rautatie-asemalla toisensa hyvästelivät, oli heidän välillään jo sovittu siitä, että Jaana palajaisi takaisin kahden vuoden perästä, jolloin Heikillä olisi talon ohjat käsissään. Silloin heidän myöskin sopisi häitä viettää.