Hänen nilkku veljensä, Ranssu-niminen, avasi äkkiä saunan oven, seisahtui möllämystyneenä kynnykselle ja sanoi:
—Ka, Jaana!
Jaanan täytyi oikein naurahtaa hänelle.
Ranssu ojensi kätensä hätäisesti, ei kysynyt kuulumisia, nilkutti tupaan ja ilmoitti kaikille suuren uutisensa. Isä ja hänen toinen veljensä tulivat juoksujalassa, äiti vähän ajan perästä, pyyhkien käsiänsä hameenhelmaan.
—Terveisiä Helsingistä, sanoi Jaana.
Isä oli oikein ylpeä tyttärestään. Veljet tohtivat tuskin lähestyä häntä. Jaana jakoi heille vähät tuomisensa, jotka hän oli ostanut ylioppilasten keskenään keräämällä huomenlahjalla. Äiti kiitteli ja kosteli.
—Tulithan kuitenkin katsomaan, hän sanoi.
Kukaan ei nähtävästi enää Jaanan karkaamista ajatellut. Heistä oli kaikki niinkuin ollakin piti. Jaana oli piikana pääkaupungissa, mutta ei silti köyhää kotiansa halveksinut.
—Pitkäksikö aikaa sinä nyt jäät meille? kysyi isä.
—Enpä ole tuota vielä tullut tuumineeksi, vastasi Jaana.