Haasteltiin suurella kunnioituksella hänen herraskaisesta ja täsmällisestä esiintymistavastaan. Kehuttiin hänen etevää kauppakykyään, kadehdittiin hänen mahtavia juomamatkojaan ja kiroiltiin hänen nopeaa rikastumistaan. Tiedettiin myös, että hän ei uskonut jumalaan.
Se oli lentualaisten mielestä hyvin arveluttava seikka, mutta juuri sen vuoksi omiaan jokaiselle todistamaan, että kauppias Luikarinen ei ollut mikään tavallinen ja vähäpätöinen mies. Kuinka hän muuten olisi voinutkaan sallia itselleen sellaista voimannäytettä? Mennäpäs itse isän jumalan kanssa sormikoukkusille!
Kauppiaan talossa olivat nurkat sivutut punamullalla ja ikkunalaudat viheriällä öljymaalilla. Hänenpä kujansa päässä sillankorvalla paistoi myös kruunun majatalon merkki, punavalkea patsas, jonka taulusta kuka tahansa voi aivan ilmaiseksi nähdä, mikä oli matkan pituus Pietariin ja mikä Helsinkiin. Se ikäänkuin aateloi koko tienoon ja kohotti suuresti jokaisen ohikulkevan kyläläisen itsetuntoa.
Kylän halki juoksi joki, jonka ylitse oli yleisillä varoilla rakennettu silta oikeine kaidepuineen, kivisine arkkuineen ja jäänsärkijöineen. Sekin oli yksi lentualaisten ylpeyksiä.
Suurin ylpeys oli kuitenkin kauppias Luikarinen.
Monien muiden ansioittensa ohella hän oli myös kylän suurin maanviljelijä. Laitumet olivat näillä tienoin huonot niinkuin pellotkin, kankaat karut, luonnon niittyjä vähän taikka ei ollenkaan. Käytännöllisenä miehenä oli Simo Luikarinen heti huomannut heinänviljelyksen edut ja lyönyt pitkät sarkansa vikkeriä ja timoteitä kasvamaan. Hän möi voita kaupunkiin, jota valmistettiin oikealla käsiseparaattorilla, toistaiseksi kokonaan kuulumaton kalu tällä perukalla. Myös osti hän jokaisen nokareen, minkä mökin eukot vähistä lehmistään saivat vuoden kuluessa säästetyksi.
Kauppias Luikarinen ei koskaan maksanut rahassa. Mutta hän mittasi sekä omasta että muiden mielestä kohtuullisen palkkion kahvissa ja sokurissa.
Tämä mies oli monella muotoa vaikuttanut Rönnyn perhekunnan kohtaloihin.
Ensiksikin oli mökin isäntä Iikka Rönty ollut renkinä hänellä. Se oli tapahtunut silloin, kun hän vankilasta kolmen markan miehenä palattuaan siirtyi äitineen kaupungista kohisevan kosken varrella. Sitten oli Jaana lapsena ollut paimentyttönä hänellä. Muutaman vuoden perästä hänet oli korotettu jo puotitytöksikin. Hänpä se myös oli tuhmalla pilallaan aikaansaanut Jaanan karkaamisen kodistaan ja siten ollut välillinen syy hänen myöhäisempiinkin vaiheisiinsa.
Rönnyn mökki oli hänen maallaan. Isällä oli paljon velkaa hänelle. Äiti maksoi voilla ja marjoilla hänelle kahvinsa ja sokurinsa. Hän osti ne villat, jotka mummo kehräsi, ja korvasi hänen vaivansa silloin tällöin muutamalla kolikolla. Hän oli Rönnyn joukolle kaikki kaikessa, heidän elättäjänsä, heidän jumalansa ja hyväntekijänsä.