Mummon mielestä oli kauppias Luikarinen Anttikristus itse. Hän ei voinut antaa anteeksi, että Iikka hänen luonaan palvellessaan oli unohtanut isiensä jumalan ja käynyt sangen maailmalliseksi mieleltään. Se ei kuitenkaan estänyt millään muotoa häntä hyvällä halulla kauppiaan villoja kehräämästä.
Kauppias oli paljon pitänyt Iikasta. Iikka oli kova työmies ja sitäpaitsi oli hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin, joka heti oli kauppiasta miellyttänyt. Hän ei vaan voinut kärsiä sitä, että aika mies viitsi noin kulkea häntä koipien välissä. Tosin hän tiesi Iikalla olevan perusteelliset syynsä siihen, mutta hän asettui niiden yläpuolelle.
Iikka ei ollut mikään typerä mies nuorempanakaan ollessaan. Siksi oli kauppias mielellään istunut hänen kanssaan pienessä puotikamarissa mustakylkisiä olutpulloja ynnä höyryäviä puolikupposia tyhjennellen. Eipähän hänellä tässä autiossa erämaassa paljon muutakaan puhekumppania ollut.
Iikan kanssa oli ollut hauska keskustella. Hän kuunteli ääneti ja kunnioittavasti, ei koskaan keskeyttänyt, oli aina yhtä mieltä edellisen puhujan kanssa ja uskoi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Pian oli kauppias ruvennut kohtelemaan häntä kuin vertaistaan. Iikka oli tuntenut itsensä siitä suuresti imarrelluksi.
Myöskin Miina Rönty, jota nyt mummoksi sanottiin, oli aluksi ollut mielissään. Mutta sitten hän oli ollut huomaavinaan, että kauppias kevytmielisillä puheillaan houkutteli Iikan pois hänen isiltäperitystä uskonnollisesta mielenlaadustaan, joka varsinkin hänen vankila-aikansa jälkeen oli esiintynyt hänessä syvänä murheena ja katumuksena. Hänen selkänsä oikeni, hänen silmänsä kirkastuivat, hän alkoi kiroilla ja päästellä suustaan pitkiä tupakkasylkyjä, joiden tarkoitus oli jokaiselle todistaa, että hän kyllä oli mies niinkuin muutkin miehet ja että hänellä oli yleensä kirkas luonto ja repäisevä meininki.
Taikka kuten kauppiaan oli tapana sanoa: »mies on aina miehen väärti ja välistä vähän parempikin».
Miina Rönty oli nähnyt suurella surulla ja sydämenkarvaudella poikansa epäiltävää uudestasyntymistä. Usein hän oli katunut katkerasti, että oli ollenkaan kaupungista lähtenyt ja tullut tähän lemmon kylään, missä niin jumalatonta elämää hänen silmäinsä edessä vietettiin.
Kauppias Luikarinen oli tosin lukenut mies, joka oli käynyt vuoden kansakoulua ja tilasi sitäpaitsi erästä kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Mutta hän oli jumalankieltäjä ja perikuvallinen lavean tien taivaltaja, raaka aineen orja, jonka seura ei mitenkään voinut olla sovelias Miina Rönnyn pojalle.
Niinpä ei äiti ollut saattanut muuta kuin iloita, kun Iikka kerran oli hänelle ilmoittanut vakaan aikomuksensa olevan muuttaa yksinäisen Kuikkalammen rannalle, saman maantien varteen, missä kauppiaalla oli pieni metsäpalsta ja missä tämä oli Iikalle oman kodin ja konnun paikan luvannut. Siellä metsän syvyydessä, kaukana viettelevistä ihmisistä, oli Miina Rönty toivonut hyvien enkeleiden vielä kerran poikansa sydämeen palajavan.
Jälleen oli äidin ilo tullut varsin lyhyeksi. Iikka sai kuin saikin tosin mökin rakennetuksi, mutta häntä oli seurannut uuteen asuntoonsa kauppiaan tanakkatekoinen karjakko, Reeta, joka oli vain nimeksi neitsyt eikä suinkaan mikään suositeltava aviosiippa kenellekään kristillissiveelliselle nuorukaiselle. Turhat olivat olleet äidin sanat ja huokaukset. Iikka oli jo paatunut pahassa eikä kaivannut lempensä liitolle enää edes mitään kirkollista vahvistusta.