Reeta oli jäänyt hänen mökkinsä vakinaiseksi asukkaaksi. Iikan mielestä hän ajoi saman asian kuin mikä vihitty vaimo tahansa eikä matkamiehilläkään, jotka pian tottuivat töllin pihalle hevosensa pyöräyttämään, ollut hänen suhteensa mitään erikoista muistuttamista.
Silloin oli äidin sydänalassa ratkennut jotakin, joka ei sitten enää koskaan eheäksi parantunut. Hän oli muuttanut saunaan asumaan, siirtynyt sinne rukkineen ja raamattuineen, eli hiljaa kuin hiiri pesässään eikä mielellään vihatun miniänsä ovea avannut. Kuin etäisenä kaikuna hän kuuli joskus kerrottavan öisistä juomingeista ja tappeluista tuolla asuinrakennuksessa, josta silloin tällöin kannettiin hänen saunansa soppeen joku tavallista pahemmin rusikoitu riitapukari. Hän ei näyttänyt enää siitä paljoa välittävän.
Kerran viikossa saapui mökin väki saunaan kylpemään. Mummo kantoi vedet, hautoi vastat ja löi löylyt heille, mutta ei virkkanut niin halaistua sanaa, istui vaan päätä nyökytellen penkillä taikka pistäysi yksikseen harvaseinäisen kotaporstuan kynnökselle kyyröttämään. Se oli hänen mykkä vastalauseensa poikansa surutonta sieluntilaa vastaan ja sitä, mitä hän tämän perhe-elämässä piti vääränä ja paheksuttavana.
18.
Iikalla oli ollut Holli-Reetasta viisi poikaa, joiden nimet olivat Ranssu, Aleksi, Jörkki, Nantta ja Roope. Näistä olivat Nantta ja Aleksi jääneet isänkotiin, Roope oli kuollut ja Jörkki ja Aleksi lähteneet maailman markkinoille.
Ranssu oli jo varhain joutunut hunningolle. Tuskin täyteen ikään tulleena hän jo ryösti postin maantiellä. Sitä ei saatu koskaan ilmi. Mutta vanhurskas jumala kiivaudessaan salli, että hän eräänä pilvisenä pärttyli-maanantaina löi kirveellä rikki polvilumpionsa. Nyt nilkutteli hän raajarikkona vanhempiensa kodissa, minkä mitäkin näperrellen, pistäysi usein mummon luokse saunaan ja osoitti ennen pitkää selviä katumuksen ja parannuksen oireita. Vuoden kaksi hän kulki allapäin ja harvapuheisena. Mutta sitten alkoi iankaikkinen ilo jo loistaa hänen silmistään.
Aleksista tuli hevoshuijari. Hän petti markkinoilla monta etevääkin ammattimiestä, mutta vihdoin petti hänet mustalainen, pettipä oikein perinpohjaisesti, niin että hän hävisi erinomaisen tamman ja vielä kaksisataa viisikymmentä markkaa kaupanpäällisiä. Silloin päätti hänkin jättää synnillisen elämänsä ja kääntää kasvonsa Hänen puoleen, jolta kaikki hyvä tulee. Seuraavana sunnuntaina meni hän Herran pyhälle ehtoolliselle ja pestausi heti sen perästä rengiksi pappilaan. Myöhemmin hän pääsi haudankaivajaksi erääseen kappeliseurakuntaan ja eli yleisesti kunnioitettuna miehenä kuolinpäiväänsä saakka.
Jörkki oli, kuten sanotaan, ruunankummi. Hän ei koskaan ollut saanut rippikouluaan suoritetuksi eikä siis myöskään tullut mahdolliseksi Herran armopöytään astumaan. Mutta kerran Mikkelin päivän tienoilla kaupungissa käydessään hän oli kohdannut erään hihhulilaisen maallikkosaarnaajan, joka oli kovasti kolkutellut hänen kivettynyttä omaatuntoaan. Olipa luvannut vielä synninpäästönkin, sillä ehdolla nimittäin, että Jörkki rehellisesti tunnustaisi kaikki pahat tekonsa hänelle. Jörkki oli tunnustanutkin hänelle kaikki muut paitsi että hän todellakin oli sen lapsen isä, josta häneltä parast'aikaa oikeuden käden kautta ruokkoa riideltiin. Kohta senjälkeen sai hän kuulla, että lapsi oli kuollut. Hän huomasi silloin tosiksi maallikkosaarnaajan sanat ja tunsi, ettei hänellä ollut yhtään syntiä enää. Hänestä tuli harras kristitty ja toimelias kirjakolportööri, joka kenties tänäkin päivänä vielä kiertää Suomen saloja kaupiten pieniä uskonnollisia kirjoja, evankelisia lehtiä ja pakanalähetyssanomia.
Nantalla oli vain neljä sormea oikeassa kädessään. Mutta kun hän sen liitti vasempaan, kuuli Kaikkivaltias yhtä tarkasti hänen yhdeksänsormisen kuin jonkun toisen kymmensormisen rukouksen. Hän oli ruununraakki, joka arvannoston pelosta oli lyönyt peukalonsa poikki havunhakkurilla. Myöhemmin katui hän ankarasti tekoaan, sillä hän arveli, että olisi ollut parempi lyödä poikki pikkulillinsä. Silloin hän olisi näet, kuten kasvavana, vielä voinut hiihtää hirviä, joiden tappaminen tosin oli kielletty maallisessa, mutta ei taivaallisessa oikeudessa. Nyt oli hänen pakko pyytää vain lintuja ja jäneksiä, tietysti kaikista lupakausista välittämättä. Kerran palatessaan kielletyiltä metsämatkoiltaan hän vilusti vatsansa ja sai väkevän uskonnollisen herätyksen, joka myllersi kaikki syvyyden lähteet hänen henkiruumiillisessa olemuksessaan.
Rooperukan kävi hullusti. Hän oli pulska poika ja oli jo aikonut mennä yhteen muutaman Mankis-Leenan kanssa, jolla oli rahaa kirstunpohjallakin. Leenan kolikoilla he olivat päättäneet ostaa kaksi tikettiä Amerikkaan; loput sai mennä häihin ja kultasormuksiin. Molemmat he olivat nuoret ja suruttomat. Kaiken todennäköisyyden mukaan he olisivat menneet siitä portista sisälle, joka vie kadotukseen. Mutta silloin pisti Roopen päähän ajatus lisätä hiukan heidän yhteistä matkakassaansa. Hän teki onnistumattoman varkausyrityksen, tavattiin itse teosta ja tuomittiin raipparangaistukseen. Mummon saunassa pari viikkoa pahimpia piiskanvammoja hoideltuaan, hän meni aamulla metsään, teki vitsaisen kaulahuivin koivunnäreestä ja hirtti itsensä. Mutta mummo, joka hänen satunnaisen sairautensa aikana oli johdattanut hänet sielunsa asioita ajattelemaan, vakuutti että Roopen synnintunto oli ollut sekä syvä että vilpitön ja että hän usein yön hiljaisuudessa, kun perälihat kovin porottivat, oli kääntynyt taivaallisen Herransa puoleen monella hartaalla ja palavalla rukouksella.