—Sai siinä pappi kuulla sanat, huomautti hetken perästä Iikka Rönty.
—Kyllä kuuli, myönteli Holli-Reeta. Mutta ei sen kuitenkaan olisi pitänyt kirkkoherraa taivasalle ajaa.
—Mitäs tuli toisen huoneessa mahtailemaan? Ja toisakseen, eipähän tuo taivas papille pahaa tehne.
Iikka Rönty nauraa hekotti ääneen. Sukkeluus oli hänen mielestään tavallista onnistuneempi. Nanttakin hymähti hänen takanaan.
—Niin, niin, mutta pappi on silti pappi, intti Holli-Reeta.
—Ei se kauppias ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Nyt nauratti Iikka Röntyä vieläkin enemmän. Hän kävi oikein henkeväksi tuota tapausta ajatellessaan. Nololta oli pappi näyttänyt. Ruveta sitä kauppiaan kanssa käsikarttua vetämään! Pitihän papin jo tietää edeltäpäin, mitä siitä tuli. Sillä sellaista miestä kuin Luikarinen sitä ei ollut koko maailmassa.
Mummo käveli mykkänä heidän takanaan. Mitä kuuluivat häneen maalliset asiat? Maailma oli murheen laakso ja kuolon varjojen alho, josta hänen kohta oli autuaitten asuntoihin lähdettävä. Valmis hän oli, mielellään hän menikin. Vaikka tänään saisi tulla viikatemies, vaikka huomenna saisi Herra korjata hänet. Hänellä oli viskimensä kädessään, mutta ei mummo säikkynyt sitä. Saisi leimahtaa pitkäisen tuli idästä ja näkyä hamaan länteen, saisi olla jo Ihmisen Pojan tulemus ja torvet tuomiolle torahtaa. Eivät ne häntä häälyttäisi. Hän oli huoneensa kalliolle rakentanut.
Mummo oli vanhoilla päivillään tullut jotakuinkin hengellisesti ylpeäksi. Hän ei mielestään ollutkaan enää mikään tavallinen synninorja eikä Ristuksen lammashuoneen vähäpätöisin karitsa. Hän oli jo mielestään niin paljon kokenut mielessään Herransa jumalansa hyvyyttä ja niin paljon kristillisillä hyveillään ansainnut sitä, että hän asetti itsensä koko joukon tavallisia kuolevaisia ylemmäksi. Siksi hän odotti eräänlaisella kärsimättömyydellä tuonen iltaa ja ylösnousemuksen aamu-aurinkoa, jolloin hänet lopullisesti vuohipukeista erotettaisiin. Hän ikäänkuin häpesi käydä enää täällä alhaalla suruttomien ihmislasten keskellä niinkuin hän olisi yhä ollut yksi heistä. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että myöskin Sana oli tullut lihaksi, vaikka se alusta oli asunut jumalan luona ja jumala oli ollut se Sana.
Mummo oli mielestään jo miettinyt myös niin paljon raamatun syvimpiä ongelmia, ettei hän tietopuolisessakaan suhteessa enää tahtonut itseään kaikkein yksinkertaisimpiin sanankuulijoihin verrattavaksi. Päinvastoin hän katsoi selvittäneensä sydämessään monta hämärää pulmaa, joista tiedot tuntuivat olevan ristiriitaiset papeilla ja kirjanoppineillakin. Tosin hän tiesi olevansa vain köyhä ja oppimaton vaimo Galileasta, jolle jumala oli erityistä armoaan osoittanut. Mutta hän tiesi myöskin, että tuolla taivaan suurissa saleissa viimeiset tulivat ensimmäisiksi, mutta ensimmäiset viimeisiksi, ja mummo katsoi jo vaeltaneensa niin kauan ristin tietä, ettei hänen paikkansa siellä enää pitänyt niitä aivan ovensuu-penkkejä olla.