Mummo ei pannut kynttiläänsä vakan alle. Milloin hänellä vaan oli siihen tilaisuutta, hän meni urheasti puhelemaan pappien kanssa ja pyytämään heiltä tukea ja valistusta hengelliselle elämälleen. Mutta tämän hän teki yhtä paljon solmetakseen heitä sanoissa kuin tullakseen itse toden teolla valistetuksi.
Mummo ei ollutkaan niin tuhma kuin outo luuli. Nöyrällä ja hiljaisella äänellä hän esitteli ajatuksiaan, papit vastailivat hänelle hyväntahtoisesti eivätkä huomanneetkaan ennen kuin olivat itsensä pussiin puhuneet. Silloin he hämmentyivät, alottivat usein innokkaasti uudestaan ja hämmentyivät vielä enemmän. Mummo nautti hetkisen heidän pulastaan, ilmoitti sitten vaatimattomasti, kuinka hän oli asian aprikoinut, papit antoivat hänen mielipiteelleen armollisen hyväksymisensä, taputtivat häntä olalle ja kehoittivat vastakin yhtä nöyrästi ja vilpittömästi jumalan sanan valkeudessa sielunsa ongelmoita selittämään. Mummo niijasi, meni kiitellen ja kostellen menojaan, mutta tunsi itsensä jo porstuassa koko joukon ehommaksi entistään.
Näin oli käynyt naapuripitäjän papin ja samoin monen muunkin sielunpaimenen. Olipa mummo kerran piispankäräjillä kaupungissa ollut tilaisuudessa pitämään lujilla itse hiippaherraakin koko rovastikunnan papiston ja erään tuomiokapitulin jäsenen läsnäollessa. Piispa oli kuitenkin pelastautunut siten, että oli kehoittanut mummoa uskomaan yksinkertaisesti eikä järkensä jousta ylenmäärin jännittelemään. Mummo oli saanut mennä niine hyvineen. Mutta hänelle oli jäänyt hämärä aavistus, ettei hän ollut sillä kerralla oikein kunnostautunut eikä esiintynyt edukseen.
24.
Jaana sai kotona asuakseen saman kamarin porstuan perässä, jossa hän ennen oli kangasta kutoa helskyttänyt.
Elämä rupesi Rönnyn mökissä käymään entistä latuaan. Jo muutaman päivän päästä oli Jaana siihen niin tottunut, ettei hän enää paljon muistanut pääkaupunkia olevankaan.
Hän pani taas kankaan vireille ja alkoi kutoa. Yöt hän nukkui aitassa, jossa vielä hänen vaatteensa olivat vanhoilla orsillaan.
Ne herättivät hänessä monta haikeata ja hiukaisevaa mielialaa.
Usein tavattiin hänet yksin itkemästä. Kotiväki koetti turhaan lohduttaa häntä. Iikka luuli, että Jaana ikävöi takaisin Helsinkiin. Mutta Holli-Reetalla oli asiasta omat ajatuksensa.
Kerran heleällä heinäkuulla, kun aurinko oli mennyt metsän taa ja Kuikkalampi kajasti utuisena valkeassa, hämäräisessä yössä, kuuli Jaana aitassaan hiljaisen koputuksen seinän takaa. Hän nousi ja avasi oven, arvellen että se oli joku hänen kotiväestään.