Se oli Heikki Kontio.
Hän pujahti sukkelasti sisälle ja Jaana sulki yhtä nopeasti aitan uksen. Sitten he katsoivat toisiinsa ja näyttivät hyvin hämmästyneiltä.
Jaana oli paitasillaan eikä ymmärtänyt hävetä edes. Heikki hypisteli lakkiaan. Kumpikaan ei tiennyt ensin, mitä sanoisi.
—Iltaa, sanoi Jaana vihdoin.
—Iltaa. Lähdin katsomaan, kun ei ole tavattukaan tässä.
He kättelivät ja vaikenivat jälleen.
—Mistä sinä tulet? kysyi Jaana.
—Ilman vaan kotoapäin.
Heikki naurahti väkinäisesti ja koetti katsoa tuttavallisesti Jaanaa silmiin. Aitassa oli puolihämärä. Kuitenkin he hyvin erottivat toisensa ovenpäällisen kapean ikkunalasin lähettämässä himmeässä heijastuksessa.
Äkkiä sai Jaana jalat alleen ja pujahti peittonsa alle. Heikki istui hänen sänkynsä laidalle. Eikä kumpikaan tiennyt oikein, mistä alottaisi.