—Tässä ne nyt olisivat, sanoi Heikki vihdoin ja veti pienen kotelon povitaskustaan.
—Mitkä? kysyi Jaana katsomatta häneen.
—Nepähän ne kihlat.
Jaana purskahti itkemään.
Heikki näytti hyvin hölmistyneeltä. Hän avasi kotelon ja piti sitä
Jaanan silmien edessä.
—Siinä ne ovat, huolinetpa sitten tahi et. Ei nämä häävit ole.
Se oli tietysti vain väärää vaatimattomuutta. Heikin kihlat olivat tavallista upeammat.
Jaana itki kahta katkerammin.
Heikki mietti päänsä ympäri. Hän ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä Jaanan kallotukseen.
—Jos sinä siitä arvannosto-asiasta itket, sanoi hän vihdoin, niin voin minä vielä pyytää armoakin. Ei minua siitä Siperiaan tuomita. Niin että kyllä sinä sen puolesta voit aivan huoleton olla.