Ei auttanut sekään. Heikki rupesi jo tuskastumaan.
—Talo minulla on, hän sanoi, eivätkä ne vanhuksetkaan enää kauan elä. Äiti on kyllä vielä aika virkku ja kappera ikäisekseen, mutta isä on jo manan matkamies. Viikon pari mitä virunee.
Ei vastausta vieläkään. Maailma rupesi jo Heikin silmissä mustumaan.
—Otatko sinä sitten ne vai et? hän kysyi kärsimättömästi.
On tainnut tyttö ylpistyä siellä pääkaupungissa, hän ajatteli. Ei taida tavallinen tunkionluoja enää kelvatakaan hänelle. Herrojako himoittanee? Mutta kyllä Jaana erehtyi, jos luuli, että Heikki häntä tässä kehtaisi ruveta pitkin yötä passailemaan. E-ohoh! Mikä Jaana luuli oikein olevansa? Äläs eto kapine! Torpan tyttö hän oli, vaikka päässytkin kaupunkiin piikaletukaksi. Heikki oli tosin vaan maanmoukka, mutta kuitenkin talon isäntä. Ei räntännyt hänen tyhjää riijailla eikä jäädä yhden hameen jälessä haikailemaan. Kyllä hänellä toki otettavia kymmenen joka sormelle olisi, oli niitäkin, jotka helmat hampaissa vastaan tulisivat. Jos ei Jaanalle kihlat kelvanneet, niin olkoot kelpaamatta. Ei Heikki hänen tähtensä kauankaan itkupilliä soittelisi.
—Jaa taikka ei? kysyi hän jotenkin karskisti.
—Ei, Heikki kulta, sai Jaana nyyhkytystensä lomasta sanotuksi. Ei minusta ole enää sinun kihlakalujesi kantajaksi.
—Niin noh, sanoi Heikki ja nousi.
Hän ei ollut kuitenkaan tätä vastausta odottanut. Asiahan oli ollut jo melkein sovittu heidän välillään. Mikä siinä nyt muka kiikasti? Tyttö ei mahtanut olla oikein täysissä rahkeissaan.
Äkkiä lensi synkkä epäluulo häneen. Olisiko joku toinen tullut ja sotkenut välit? Mitä sen silmät muuten olisivat nuin viljoin vettä tiristäneet? Eivät ne tytöt tyhjästä tuolla tavalla itkeneet. Kenties oli joku toinen jo kokenut Heikin apajan?