—Sitäkö täytistä sinä siinä taivastelet! hän huusi. Ala vaan laputtaa taikka vedän niin pitkin korvia, että viipperänä menet.
Jaana nousi kangaspuittensa äärestä. Hän muisti hyvin sen talvi-illan eräitä vuosia sitten, jolloin isä oli hänet tallissa piiskannut ja jolloin hän oli karannut kotoa.
Vanhempien esivalta oli jo silloin häntä syvästi katkeroittanut. Sen jälkeen hän oli tullut tuntemaan erään toisen esivallan, joka oli häväissyt hänet. Molempien sanottiin olevan jumalasta. Molemmat esiintyivät hänelle pelkkänä väkivaltana.
Isän suhteen olivat jo ennen viimeisetkin lempeät tunteet häneltä haihtuneet. Nyt kuuli hän korvissaan, miten kaikki siteet äidin ja hänen väliltään poikki karahtivat.
Hän tunsi seisovansa yksin maailmassa.
Eikä ainoastaan maailmassa, vaan maailmaa vastaan.
Yksilöllisyyden uusi tunne heräsi hänessä; sama, joka ennen oli vain itsesäilytyksen hämäränä vaistona hänessä esiintynyt; heräsi synkkänä, peljättävänä, onnettomuutta uhkaavana niinkuin ukkospilvi helteisen taivaan ääreltä kantaen helmassaan surmaa ja rankaisevia salamoita.
Jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi lyönyt. Jos hänellä olisi ollut pyssy, hän olisi ampunut. Mutta hänellä ei ollut mitään.
Hänen silmänä iskivät tulta ja hän kirosi karkeasti.
—Mennään sitten, hän sanoi. Lyödään löyly kauppiaalle.