Jo tulevat Hiiden immet tuiman tunturin laelta, tulevat kuin tuisku-ilma, vinkuvat kuni vihuri, joka taholta, joka aholta, joka vuoren vinkalosta; käärivät hivuksihinsa miehen, jok' on murhan tehnyt, sylitellen, suukotellen, elon lämpimän imien, ottavat omaksi Hiiden, alle hangen hautoavat.
Susi ulvoo, koski kuohuu.—
Aamulla auringon kimallus.
RYPÄLETYTTÖ.
Mun nuori, villi viinini, sua ilmaiseks en saanut, niin monet yöt sun tähtesi oon taivas-alla maannut.
Sun ostanut ma orjaksein oon pohjan pakkasilta ja siks ne sinuun koske ei, ei tuulet tunturilta.
Niin useasti uhrit tein ma aarnihongan alla. Ol' uhrit verta sydämein ja jumala ol' Halla.
Ja näin ma häntä rukoilin: »Oi, sulle kaikki suon ma,— älyni, lahjat laulunkin ja aatteen tulet tuon ma,
unelmat ujot kunnian ja toivot toimeentulon, myös muistot kodin rakkahan ja siskoseuran sulon.
Eloni kaiken sulle suon, mut lupaa mulle yksi: jos koskaan, koskaan löydän tuon, jot' en saa löydetyksi,
et häneen koskea sa saa, et kesäpäivän kukkaan. Hän mulle kaikki muistuttaa, mi mennyt mult' on hukkaan.»