— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
Pieni matalakattoinen kamari oli täynnä lääkkeiden ja sairasvuoteen lemua. Viheriävarpunen hyppeli häkissään levottomasti edes takaisin, kynttiläjalkojen lasiset kalvostimet kilisivät itsestään ikäänkuin näkymättömien käsien koskettamina, ja ahdas ilmareikä ikkunan luona ulvahteli välistä aivan kuin kaikki kuolleiden henget olisivat sen ulkopuolella iloaan pitäneet. Talvinen aurinko oli juuri mennyt mailleen, sen jälkeenjättämä soihtu valaisi huoneen kelmeällä, kaamealla valolla, joka heijastui peilistä kattolamppuun, kattolampusta lääkepulloihin, lääkepulloista jokaisen huoneessa olijan kasvoille, jättämättä mitään paikkaa peittoon. Oli kuin olisi kalma itse tehnyt tuloaan tähän tuskasta ja ahdistuksesta väräjävään ilmapiiriin.
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
Äiti heittelihe rauhattomasti vuoteellaan. Kumartuneena hänen ylitsensä seisoi Anni, joka pyyhki hänen otsaltaan kylmän hien pisaroita ja piti huolta, etteivät väkevät sinappikääreet päässeet hänen ympäriltään liukumaan. Kun Erkki heitä molempia sängyn pääpohjista katseli, näytti hänestä aivan kuin olisi Anni ollut jättiläisnainen, joka vuoren kolosta löytämäänsä sairasta lasta henkiin herätteli.
Äiti oli käynyt niin kummallisen pieneksi ja vähäpätöiseksi. Koko tuo suonikas, jäntevä ja ikäänkuin terävistä luunystyröistä kokoonpantu ruumis, joka niin kauan oli kärsinyt, taistellut ja ainoastaan jonkun salaperäisen mahtikäskyn voimasta pystyssä pysynyt, oli nyt taudin hivuttavan tuskista vetäytynyt yhteen käppyrään ja näytti peiton alla niin surkean vaivaiselta ja hauraalta kuin posliininukke, jota vaikutusta vielä valkeat kädet ja läpikuultaviksi käyneet kasvot enensivät. Esiinpistävä leuka tunki punakukkaisen peiton alta kuin piikki; ohut kyömynenä ja törröttävät poskipäät muodostivat sen kanssa ristin, jonka yli harvat hapset hopeaisena sädekehänä kohosivat.
Ja tämän ristin alla korisi ja sorisi, koko tuo heikko, hauras ruumis ritisi ja ratisi, jokainen hengitys toi mukanaan ikäänkuin kymmenen pienen pyypillin äänen, ja välistä ilmestyi äidin suulle suuri, ymmyrkäinen vesikupla, johon auringonlasku tuolta ulkoa kaameana, kimmeltävänä taittui. Heijastuivat siihen hetkiseksi ympärillä olevat esineet, Annin käsivarsi, ikkuna, Erkki itse sekä palanen talvista maisemaa, luminen metsänranta ja sen yli kohoava maalaiskirkon tapuli, kaikki mikroskooppisessa koossa ikäänkuin kangastuksena kääpiöiden leikkitanterilta. Sitä kesti vain hetkisen, mutta se uudistui kohta jälleen, eikä Erkki voinut olla astumatta lähemmäksi ja erikoisella mielenkiinnolla tätä elämän taikalyhtyä kuolevan suulla tarkastamatta.
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
Äiti oli muuttunut lapseksi jälleen. Hän, vararikon tehneen kauppiaan tytär suuresta rantakaupungista, joka vihdoin oli joutunut naimisiin köyhän maalaislukkarin kanssa syrjäiseen sisämaan pitäjään, houraili nyt kaikista niistä herkuista, mitä hän aikoinaan oli isänsä myymälässä nähnyt! Hän, joka pitkän elämänsä aikana ei ollut pannut penniäkään hukkaan, joka oli kituuttanut ja koonnut, raatanut ja rehkinyt, jonka saituus oli tullut sananparreksi koko tienoossa ja jonka tarkastettaviksi pitäjän eukot eivät voipyttyjään koskaan ilman suurta sydämen vavistusta tuoneet, hän lepäsi nyt vuoteellaan ja uneksi yltäkylläisyydestä, jota ei tänne kaukaiseen metsäseutuun tällä hetkellä mitenkään voitu saada eikä missään tapauksessa ilman suurempaa kukkaron kulua!
Hänen päänsä pohjat olivat täynnä rusinoita ja manteleita, suuri rinkiläkimppu killui hänen vuoteensa yläpuolella, tuolilla hänen vierellään oli kahvikuppi täynnä siirappia, johon oli vehnäjauhoja sekoitettu, ja hänen toinen kätensä sulki vielä kouristuksen tapaisesti sisäänsä palasen sitä suklaakakkua, joka häntä varten oli eilen kyläpostin kerällä läheisestä kauppalasta tuotettu. Hänen mielitekojaan oli Erkki kotiin tultuaan kokenut täyttää mikäli mahdollista, murennellut vähäiset rahavaransa, kiertänytpä vielä pitäjän herrastalotkin pyytelemässä sitä, mitä äidin kullakin hetkellä teki mieli. Mutta äiti keksi aina uusia tarpeita, hän tuskin katsahti siihen, mitä hänelle tarjottiin, kaupungista tilatut laatikot lepäsivät melkein koskemattomina porstuassa ja marmelaadit olivat maistuneet hänestä kuin laho puu.
Hän ei tiennyt itsekään mitä hän tahtoi, mutta hänessä oli sairautensa aikana herännyt ääretön nautinnon himo. Oli ikäänkuin hän nyt, viimeisillään, olisi tahtonut maistaa kaiken maailman herkut ja saada osansa siitä elämän makeudesta, josta hän terveenä ollessaan oli niin vähän tiennyt ja välittänyt. Viiniä hän tahtoi, hyytelöä hän tahtoi, kermassa ja sokerissa uiskentelevia kesämansikoita hän tahtoi, ja nyt oli hän vihdoin ruvennut tahtomaan taateleita, arbuusia ja Krimin omenia!