Onnettomuudeksi ei niitä Erkin laatikoissa ollut. Jokainen äidin huuto soi kuin epätoivoisen valitus pohjattoman kuilun syvänteestä. Hän oli kuin valkeutta kohden käsiään ojenteleva, hän oli varma siitä, että hän paranisi, jos hän vaan saisi sitä, minkä hän niin selvästi silmiensä edessä näki ja jonka tuoksun hän jokaisella hermonsa päällä tunsi. — Erkki oli jo ruvennut laskemaan mielessään, kuinka kauan näiden herkkujen saanti pääkaupungista kestäisi. Sillä vaikka hänen rahavaransa olivat arveluttavasti vähentyneet, piti hän velvollisuutenaan täyttää äidin mielihaluja viimeiseen saakka, kaikista Annin varotuksista huolimatta.

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti houri vuoteellaan. Ne olivat nuo kaksi hänen vanginvartioitaan, niiden ilo oli kiusata häntä. Ne estivät häntä muun muassa kirjoittamasta piispalle, jonka hän kerran oli pappilassa nähnyt, joka oli häntäkin kädestä puristanut ja niin ystävällisesti hänen kanssaan pakissut, ja joka varmaankin olisi lähettänyt hänelle sen, mitä hänen sydämensä halusi, jos tuo hyvä, rakas, kunnianarvoisa piispa vain olisi tietänyt, missä hädässä hänen vanha ystävänsä lukkarin muori oli. Mutta ne eivät sallineet hänen kirjoittaa, nuo kaksi, ne eivät päästäneet hänestä mitään tietoa ulkomaailmaan. Ne olivat päättäneet kiusata hänet kuoliaaksi ja periä hänen kultakellonsa ja vihkimäsormuksensa, joita hän lukitussa kotelossa syvällä patjan alla säilytteli. Kentiesi olivat ne jo saaneetkin jotakin, kentiesi oli piispa lähettänyt jo jotakin, vaikka sitä ei näytetty hänelle? Ainakin olisi hänen yhdeksänkymmenenvuotiaan tätinsä suuresta rantakaupungista pitänyt lähettää hänelle jotakin, — täti, joka tiesi hänen sairaudestaan, joka oli aina lapsena ollut niin hyvä häntä kohtaan ja jonka luona hän oli monta viikkoa isän vararikon jälkeen asunut. Mutta ei, hänelle ei näytetty mitään, hän ei saanut mitään, nuo kaksi olivat tehneet liiton häntä vastaan, ne olivat häntä voimakkaammat. Hän ei voinut mitään heidän väkivaltaansa vastaan, hän oli sairas, hänen täytyi maata hiljaa sängyssä, hänen täytyi kärsiä kaikki, nähdä kaikki. Mutta hän ei saanut olla mitään huomaavinaan, sillä muussa tapauksessa olisivat ne voineet hyökätä hänen päälleen, tukehduttaa hänet ja ottaa heti hänen kultakellonsa ja sormuksensa.

Se ei saanut tapahtua. Hän oli päättänyt elää vielä kauan, kauan, ja syödä paljon makeisia. Siksi hän ei saanut heitä suututtaa, siksi hän ei saanut sanoa heille suoraan, mitä hän heistä ajatteli. Aikoja sitten hän oli nähnyt heidän lävitsensä ja ymmärtänyt ne salaiset merkit, joita he toisilleen tekivät, kun vaan luulivat hänen silmäluomensa ummistuneen.

Oli aivan luonnollista, että ne rakastivat toisiaan, nuo kaksi, että ne odottivat vain hänen kuolemaansa, nuo kaksi; ne aikoivat asettua tähän hänen taloonsa ja elää niinkuin mies ja vaimo. Taikka ehkä ne jo elivätkin, ehkä ne jo olivat kauan eläneet? Hän oli heille vaivaksi, hänen sairautensa rasitti heitä, hänen yölliset hourailunsa olivat tärvelleet heiltä kukaties montakin salaista hetkeä ja hänen keuhkojensa kymmenet kimeät pyypillit soittivat heidän korvaansa pahan omantunnon ääntä yöt päivät, yöt päivät. Siksi ne häntä niin vihasivat, siksi ne hänen kuolemaansa niin odottivat. — Mutta hän ei tahtonut kuolla. Hän tahtoi tärvellä heiltä niin monta salaista hetkeä kuin mahdollista. Hän tahtoi panna kiusan vasten kiusaa ja omalla olemassaolollaan niin kauan kuin mahdollista huutaa vastalauseensa tätä luvatonta yhteyttä vastaan, jota hänen ympärillään harjoitettiin. Sen tiesivät, nuo kaksi, siksi ne olivat niin varoillaan, nuo kaksi, siksi ne aina niin nopeasti kiiruhtivat hänen vuoteensa ääreen katsoakseen, oliko hän todellakin kuollut. — Hän ei ollut tavannut heitä vähimmästäkään pahasta, ne olivat viisaita, nuo kaksi, ne tiesivät, että hän vakoili heitä, ja ne osasivat ulkokultaisuudellaan peittää kaikki sisällisen häpeänsä merkit. — Ja noista kahdesta oli toinen hänen poikansa ja toinen hänen miehensä veljen tytär järven toiselta puolen!

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.

Erkki se oli, joka näin koki lohduttaa äitiään. Hänelle olivat nuo lakkaamattomat huudot käyneet aivan sietämättömiksi, hänen korviansa huumasi ja hänen hengityksensä oli tukahtua tässä sairaan houreiden ja lääkelemujen painostamassa ilmakehässä. Kuitenkaan ei hänellä ollut tarmoa edes sen verran, että hän olisi päässyt paikaltaan liikkumaan. Tuo kelmeä, tulvehtiva valo ikkunasta sokaisi hänen sieluansa, pitkien, valvottujen öiden hermojännitys oli laskeutunut hänen niskaansa rautaiseksi renkaaksi, hänen sydämensä säpsähti joka kerta kuin hän näki äidin pään retkahtavan hervottomana; hänen jalkansa horjuivat ja hän olisi kaatunut, ellei hän olisi pitänyt kiini sängynpatsaasta ja tähdännyt silmänsä vain seuraamaan niitä vesikuplia, jotka äidin suulle aika ajoittain kohosivat. Samalla toistivat hänen huulensa koneellisesti:

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.

Anni liikkui huoneessa yhtä tyynesti kuin ennenkin. Häneen ei näyttänyt tämän hetken ahdistava mieliala vähintäkään vaikuttavan. Hänen tummat silmänsä kiilsivät yhtä kirkkaina kuin ennenkin, hänen jäntevä, kukoistava vartalonsa taipui yhtä varmasti kuin ennenkin, eikä hänen käsivarressaan voinut huomata minkäänlaista vavistusta. Hän korjaili äidin patjoja, pakotti hänet puoli väkisin ottamaan lääkkeitä, pyyhki hikeä äidin ruumiilta, kaikki yhtä tyynellä ylemmyydellä kuin hän olisi posliinivauvaa käsitellyt. Mutta hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy ja hänen huulensa olivat tiiviisti yhteen puristetut.

Välistä koski hänen kyynärpäänsä Erkkiin, välistä koko hänen käsivartensa. Se tuntui olevan hyvin kiinteä ja luja.