Erkin mielestä oli koko hänen käytöksessään jotakin niin ankarata, kovaa ja armotonta. Hän kohteli äitiä aivan liian käskevästi ja tunteettomasti. Erkki itse tunsi itsensä hänen rinnallaan niin heikoksi ja avuttomaksi, että hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan torjua päältään eräänlaista vihamielisyyden vaistoa, joka oli häntä joskus ennenkin Annin seurassa vaivannut. — Oli hetkisen kuin olisivat äiti ja poika tunteneet itsensä liittolaisiksi, kuin olisivat he pitäneet yhtä, kuin olisi täällä ollut kaksi sairasta lasta, joita tuo kolmas, jättiläisnainen järven toiselta puolen, hoiteli, holhoeli.
— Erkki, eikö sinun olisi parasta mennä hetkiseksi levähtämään? Sinä näytät mielestäni niin väsyneeltä.
Oli jo tullut hämärä. Auringonlasku tuolla ulkona oli jo lakannut loimuamasta, kaikki esineet huoneessa olivat verhotut puolipimeään, ainoastaan äidin kasvoille lankesi vielä kalpea kajastus. Hänkin näytti hyvin väsyneeltä, mutta hänen huulensa toistelivat yhä itsepintaisesti sitä, mitä hänen sydämensä toivoi.
Erkki ohjasi askeleensa koneellisesti viereiseen huoneesen. Anni seurasi häntä, laittoi päänalaisen hänelle sohvan nurkkaan kuin pienelle lapselle ja peitti hänet omalla saalillaan. Pimeässä tapasivat heidän käsivartensa jälleen toisiaan. Sitten hän meni takaisin äidin luo, joka sillä välin oli noussut puoli-istualle vuoteessaan.
Erkki jäi yksin. Hänen silmänsä painuivat umpeen, rautainen rengas hänen takaraivossaan lamautti kaiken tahdontoiminnan häneltä, vaikka häntä hävetti hänen oma heikkoutensa, vaikka hän ei Annin tähden olisi tahtonut kiusallakaan nukkua. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänessä äkkiä seisahtanut, kuin olisi sydän lakannut sykkimästä, veri virtaamasta asettunut, ja syntynyt hänen ympärillään hiljaisuus niin suuri ja syvä, että hän pelkäsi sitä pienimmälläkään sormenliikkeellä häiritä. Oli kuin olisi hänen sydämensä kohdalla ollut piripintainen malja, jonka pieninkin heilahdus voi saada yli reunojensa läikähtämään. Taikka ehkä se olikin tyhjyyttä, halvaantumista kuoleman edellä, rauhaa, jonka pyörryttävästä onkalosta ei enää mitään tietä päivän valkeuteen ollut.
Ainoat, jotka eivät tajuansa kadottaneet, olivat kuulohermot. Ne seurasivat jännitettyinä jokaista liikettä viereisestä huoneesta, suurensivat jokaisen äänen ja soittelivat hänen aivoihinsa säännöllisellä tahdilla:
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
II
RAHA
Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä …