Äiti oli parempi. Hän voi istua sängyssään ja pureskella piparikakkuja. Tuli räiskyi uunissa, talvinen aurinko paistoi huoneesen, viheriävarpunen visersi ja näytti oikein hauskalta tällä kertaa tuossa pienessä, matalassa kamarissa, jonka ikkunalla, samoin kuin salinkin "Kristuksen verenpisara" kukki. — Muita huoneita ei talossa ollutkaan.
Erkki laski rahojaan ikkunan ääressä. — Neljäkymmentä, viisikymmentä …
Myöskin maantielle näytti lukkarinlesken pieni tupa hyvin herttaiselta. Punaisine seinineen ja valkeine ikkunalautoineen kohosi se kinoksien keskellä niinkuin mikäkin lasten leikkimaja, pari kuusta oven pielessä antoi tukea sen ääriviivoille ja kattotorvesta kierrättelevä savupatsas hymyili niin ystävällisesti harvoille ohikulkijoille. Räystäs oli tosin hiukan ränsistynyt ja tuuliviiri katolla kieroon kääntynyt, mutta muuten näytti talo vielä varsin muhkealta. Kaikissa tapauksissa se erosi seudun talonpoikais-asunnoista, vaikka se olikin vanha ja vaikka sen hirsissä seinätoukat iloisesti riksuttivatkin.
Pienen puutarhan ja pihamaan ympärillä oli taketti. Se oli tosin nyt lumen peitossa, mutta kaksi kallistunutta portinpylvästä ja rivissä kasvavat pihlajat, joiden marjatertut näin auringon valossa paistoivat aivan tulipunaisilta, huomauttivat heti vieraallekin, että tässä tupasessa ei asunut pelkkää roskaväkeä.
Kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentä …
Äiti jutteli terveempänä ollessaan lakkaamatta. Se oli melkein vieläkin hirveämpää kuin hänen hourailunsa ja makeisten kaipuunsa. Joka toisen lauseen perästä sanoi hän aina "noh?" ja siihen piti aina vastata jotakin. Ensi päivinä kotiintulonsa jälkeen oli Erkki ollut oikein iloissaan äidin puhetulvasta, ja koettanut keskustella hänen kanssaan kaikista maailman asioista, myöskin omistaan. Mutta pian hän oli huomannut, ettei äiti kaivannut niinkään paljon puhekumppania kuin kuulijaa.
Äidin muisto oli taudin aikana merkillisesti teroittunut. Hänellä oli päivät pitkät maatessaan ollut aikaa ajatella kaikkea. Hänen mieleensä johtui jos mitäkin juttuja tuolta kaukaisesta rantakaupungista, jossa hän oli lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Kaikki hänen entisen elämänsä tapaukset esiintyivät nyt hänelle niin uudessa ja kummallisessa valaistuksessa, että hänen piti välttämättä saada kertoa niistä ja että häntä välttämättömästi piti jonkun aina kuunnella. Se ei ollut usein niinkään helppoa, sillä se mitä äidillä oli kerrottavaa, oli enimmäkseen mitä joutavanpäiväisintä lajia, mitättömiä seura-elämän juoruja, juttuja vanhoista, ammoin manalle menneistä sukulaisista ja tuttavista, erittäinkin heidän avioliitoistaan.
Erkkiä kiusasi tämä äidin alituinen, tyhjäsisältöinen loruaminen äärettömästi. Äiti esiintyi sen kautta hänelle niin epämiellyttävänä, poroporvarillisena. Hän ikäänkuin astui alas siltä korkealta ja pyhältä jalustalta, missä hänen paikkansa Erkin mielestä oikeastaan oli, ja muuttui takaisin siksi vähäpätöiseksi kauppiaan tyttäreksi ja siksi vielä vähäpätöisemmäksi maalaislukkarin leskeksi, josta Erkki oli hänet parhaiden ajatustensa papittareksi kohottanut. Äiti teki Erkin mielestä niin väärin itseään kohtaan ja vielä verisemmästi väärin Erkkiä kohtaan, paljastamalla näin henkisen köyhyytensä kaikessa alastomuudessaan.
Yhdeksänkymmentä ja sata. Sataviisikymmentä, kaksisataa …
Kuinka kalliita olivatkaan hänelle nämä rahat ja millä hän ne takaisin maksaisi! Mitä vaikeuksia olikaan niiden hankkiminen hänelle tuottanut ja mitä nöyryytyksiä! Juosta hän oli saanut pitkin pitäjää, vippailla sekä herroilta että talonpojilta, uudistaa vanhoja, laiminlyötyjä tuttavuuksia, hymyillä ja olla ystävällinen. Ajat olivat huonot, rahaa vähän, toiset olivat antaneet vähästään, toiset olleet antamatta. Kauppiaassa hän oli saanut käydä, ja nimismiehessä, pappilassa ja kunnallislautakunnan esimiehen luona, istua sohvan nurkissa ja kertoa Helsingin kuulumisia, samalla kuin tämä yksi ainoa, tärkein sanottava poltti hänen kielellään. Myöskin Annin isän luona hän oli käynyt järven toisella puolen.