Hän tarvitsi välttämättä nämä rahat. Koko hänen aineellinen olemassaolonsa riippui niistä. Oli langennut pääkaupungissa eräs paperi, jota ei enää voinut uudistaa. — Millä hän ne takaisin maksaisi? Sen jälkeen kuin hänen lehtensä oli lakkautettu, ei hänellä ollut enää mitään vakinaisia tuloja. Sitten oli vielä tullut äidin äkillinen huonontuminen, matka tänne maan sydämeen, kodin köyhyys ja lääkärinmaksut. Jos tämä vekseli olisi päässyt lankeamaan, olisi kaikki ollut hukassa. Nyt kestäisi hänen luottonsa vielä vähän aikaa, mutta sitten … sitten? Mikä tulisi hänelle neuvoksi kevääsen, mikä kesään mennessä?
Erkki ei jaksanut ajatella enempää. Hän oli miettinyt liian paljon näitä rahoja, valvonut yöt vuoteellaan, laskenut ja laskenut; päivinkin olivat numerot hänen päässään pyörineet. Milloinkaan ei asioiden hoito ollut näin lujalle ottanut. Pääkaupungissa edes näki rahaa, tapasi tuttavia, oli tilaisuudessa ansaitsemaan. Täällä maalla oli aivan hukassa… Jo oli hän pitänyt itseään menneenä miehenä, ystävien ylenkatsomana, rappiolle joutuneena, ilman paikkaa, ilman toimeentuloa, ilman vähäisintäkään tulevaisuuden toivoa. Kaikki oli riippunut näistä rahoista.
Kolmesataa, neljäsataa, viisisataa …
Anni nousi päivällistä laittamaan. — Nyt hän tiesi myös, mitä varten Anni ei kotonaan viihtynyt, miksi hän mieluummin eli täällä sairaan tätinsä hoitajattarena. Pimeä ja likainen oli ollut sukulaistalo järven toisella puolen, setä oli mennyt uusiin naimisiin, nainut entisen karjakkonsa, raa'an ja röyhkeän näköisen. Yhdessä ne nyt rahaa kokosivat, yhdessä entisen emännän lapsia nälällä kiusasivat. Annin oli heti alussa täytynyt keskeyttää seminaarinsa.
Ja äkkiä, ikäänkuin kahden pilven raosta, välkähtivät Erkin mieleen syksyiset, saviset pellot, perunannosto, pieksusaappaat ja käärityt, likaiset helmat. Niiden viereen ilmestyi läävä, hyllyvä, rapakkoinen tanhua, lantaläjä ja rappeutunut kuisti. Sielläkö oli nyt Annin maailma, sellainenko hänen kultainen kotinsa?
Erkin täytyi keskeyttää rahanlukemisensa. Hän laski setelipakan kädestään pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. — Talvinen aurinko paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, pihlajasta varisi lumi, tilhiparvi pyrähti tulipunaisten marjojen sekaan. Tuolla kauempana, kautta loivien lakeuksien kohosivat hänen kotikylänsä talot, näkyivät sieltä punamullatut seinät ja ystävälliset, kultaiset savupatsaat. Kaikki keskeltä valkeiden kinosten, kaikki hohteessa härmäisen talvipäivän.
Että hän ei ollut tullut tuota ennen ajatelleeksi! Kenties olikin se, mikä hänelle oli kuolema, Annille elämä, se, mikä hänelle harmaja todellisuus, Annille pitkä pilvenranta. Kenties sulkivat nämä ahtaat seinät, joiden välissä Erkki oli ollut niin monta kertaa tukahtumaisillaan, sisäänsä kaiken sen, mikä Annille vielä merkitsi vapautta, elämää ja päivänpaistetta? Kenties olivat äidin houreet, tuskanhuudot ja tyhjä loruaminen hänelle suloista soitantoa sen rinnalla, mitä hän kotonansa kuuli? Kenties oli tämä talo, tämä kirkonkylä, nämä ihmiset hänelle viimeinen punainen rantu siinä harmaassa kankaassa, jonka hänkin tunsi yhä ahtaammalle sydämensä ympäri kääriytyvän?
Erkki mietti ja mietti. Annin kohtalo esiintyi hänelle äkkiä niin äärettömän surettavana ja säälittävänä. — Tietysti oli se niin, tietysti oli Anni juuri sen vuoksi niin alttiisti kiirehtinyt äitiä hoitamaan. Mutta äidin kuoleman jälkeen? Mitä Anni sitten tekisi? Silloin olisi hänelle kaikki lopussa. Painuisi viimeinen päivänjuova hänen mielestään, pakahtuisi sydän, seisoisi pimeys sekä edessä että takana …
Mitä oli Anni Erkille? Ei mitään. Tuskin tuttava serkku, hämärä lapsuuden muisto, jonka hän nyt äkkiä oli äidin sairasvuoteella tavannut. — Kuitenkaan ei Erkki voinut olla itselleen myöntämättä, että Annin läsnäolo vaikutti häneen merkillisen voimakkaasti. Annin koko olennossa oli jotakin niin tervettä ja alkuperäistä. Hänen tyynissä, viisaissa silmissään, jotka kiilsivät kuin kaksi mustaa viinimarjaa, omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, kuvastuivat aivan toiset elämän arvot kuin ne, joiden etsimiseen Erkki oli nuoruutensa parhaat vuodet kuluttanut, ja hänen voimakkaan vartalonsa uumenissa uhkuivat aivan toiset ilot ja ihanteet kuin ne, joita Erkki oli tottunut ihmisen korkeimpina pitämään. Hän kuului sittenkin tähän karkeaan, jokapäiväiseen, elämän ensimäisten viettien, leipähuolten ja suvun jatkamisen maailmaan, jonka surkastunut perikuva äiti oli, mutta joka Annissa kukki vielä täydessä kukoistuksessaan. Hänkö itkisi elämän harmautta, hänkö viimeistä päivänjuovaa sydämessään säilyttelisi!
Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksansataa …