Erkki jatkoi hermostuneena lukemistaan. — Kaikkea hän mielessään kuvittelikin! Anni tietysti oli täydellisesti tyytyväinen elämäänsä, sekä järven tuolla että tällä puolen. Miksi hän sieltä oli äitiä hoitamaan tullut, oli hänen oma salaisuutensa. Myöskin oli mahdollista, ettei siinä mitään salaisuutta ollut. Ehkä oli se tapahtunut yksinkertaisesti sukulaisrakkaudesta. Tuollaisilla kovilla, jokapäiväisillä luonteilla oli tavallisesti hyvinkin hellä sukulaisvaisto. Erkillä sitä ei ainakaan ollut, mutta hän ei ollutkaan mikään kova ja jokapäiväinen luonne.
Tietysti oli Anni säälittävä, tietysti olisi Erkin ollut velvollisuus valistaa Annia. Hän ei ollut vain aivan varma siitä, oliko Anni kykenevä vastaanottamaan niitä tiedon ja korkeamman elämän-ymmärryksen muruja, jotka hänen helmaansa näin odottamatta tipahtaisivat. Eikä hän ollut aivan varma, oliko Anni halukaskaan… Anni oli niin kummallisesti kaksinainen. Hän voi aivan vakavasti kuunnella Erkin puheita, mennä myötä, ymmärtää ja lämmetä niin, että Erkki todellakin luuli jo onnistuneensa herättämään hänessä rehellistä pyrkimystä parempaan. Mutta sitten tuli jälleen väliin joku jokapäiväinen askar ja silloin oli Anni kokonaan muuttunut… ikäänkuin maailmassa ei olisi muita tärkeitä asioita ollutkaan kuin aamiainen, päivällinen ja illallinen, ja tuo kirottu veitsien ja kahvelien kalistaminen! … Erkki oli varma siitä, ettei Anni tälläkään hetkellä ajatellut muuta kuin ettei riisiryynipuuro pohjaan palaisi. Se oli aivan hirveätä.
Juuri tuota Annin varmuutta oman maailmansa oikeutuksesta olisi Erkin niin kovasti tehnyt mieli järkyttää. Olisi ollut niin hauska saada hänet horjumaan, epäröimään ja vihdoin hädissään häneen, Erkkiin, niinkuin henkiseen tukeensa tarrautumaan. Vaikka Erkki periaatteesta olikin kaiken pintapuolisen kansanvalistuksen vihamies, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hänellä tässä oli edessään työkenttä, joka ei ollut hänelle niinkään vastenmielinen. — Toisestakin syystä olisi Erkki kernaasti lähestynyt Annia. Hän oli lukevinaan Annin silmissä salaista nuhdetta siitä, että hän niin kauan oli elänyt ainoastaan itselleen ja äitiään pääkaupungista pitäen niin vähän avustanut. Kun Anni vaan kerran pääsisi hänen henkisten rikkauksiensa perille, olisi hän varmaankin samalla huomaava, miten aiheeton hänen hiljainen soimauksensa oli.
— Noh?
— Niin, äiti.
Äidin kieli kävi lakkaamatta. Tyhjiä loruillen ja piparikakkua hampaattomassa suussaan maiskutellen, oli hän siinä sängynlaidalla kääpiönkaltaisena käpöttäessään niinkuin mikäkin elämän irvikuva. Par'aikaa kertoi hän juuri erästä juttua ijäkkäästä aatelisneidistä, joka oli mennyt naimisiin oman renkinsä kanssa. Välillä nauroi hän käheästi. — Erkki kuunteli vain puolella korvalla, mutta hän kuuli kuitenkin. Ja jälleen tunsi hän mielensä painostuvan, turhaksi kaiken työnsä ja taistelonsa.
Siinä se oli, se suuri, se väkevä, se harmaa, jota hän oli ikänsä päältään torjunut, jonka peitseen hän oli punaisimman sydänverensä vuodattanut ja jonka hän jo oli luullut kauas karkoittaneensa. Se istui nyt tuossa hänen ääressään, irvisti häntä vastaan oman äidin ikenistä, levitti kolkot siipensä hänen ylleen ja tahtoi estää hänet hengittämästä. Eikö hän itsekin kuulunut tähän maaperään, eivätkö hänenkin syvimmät juurensa olleet täällä? Turhaa oli enää pyrkiäkään täältä pois, tuhannet säikeet kiinnittivät häntä tänne, veren ja vanhojen muistojen kahleet, kovat kuin rauta. Ei, ei koskaan onnistuisi hänen niitä enää rikkoa! Eikö ollutkin parasta panna silmänsä kiini ja vaipua, vajota maan matalan poveen, kotoisen maailman tasalle? Mikä oli hän, että hän päänsä pystympänä pitäisi ja heimoansa halveksuisi, — säälisi kaikessa tapauksessa?
— Jumalan kiitos! Summa oli täysi. Hän oli jo laskiessaan peljännyt sitäkin, vaikka hän kyllä ennenkin oli laskenut rahat. Olisi sittenkin voinut puuttua jotakin, olisi jälleen alkanut sama juoksu ja rehkiminen. Ei puuttunut mitään. Nyt ei muuta kuin setelit kiireesti kirjekuoreen ja sitten postiin. Postimies voisi kaupungissa vaihtaa ne suuremmiksi rahoiksi.
Samassa tuli Anni käskemään häntä keittiöön. Siellä oli joku, joka etsi Erkkiä. Erkki jätti setelitukun pöydän nurkalle ja meni. — Se oli kutsu kirkonkylän kauppiaan luo yksinkertaisille illallisille.
Erkki palasi takaisin ja huomasi heti, että rahat pöydällä eivät olleet samassa järjestyksessä, mihin hän ne oli jättänyt. Hän laski ne uudelleen. Aivan oikein, kaksi punalaitaa oli kadonnut. Oliko tuuli ne vienyt? Tuuli kaksois-ikkunain läpi! Kissa? Heillä ei ollut kissaa. Huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Siis ei niitä ollut voinut ottaa kukaan muu kuin äiti.