Vesi roiskuu, ryskää puut, kun Hullu-Jaakko astuu.
Mutta Anjan valkovaippa likaveessä kastuu.
Tulet yössä tuikkavat. Käy loimo puiden takaa.
Anja Jaakon povella kuin kuollut joutsen makaa.
»Mun on vilu», virkahtaa nyt Anja vienoin äänin, katsoin ylös kantajaan, »ja pahoin riippuu pääni».
Sade suhuu taivahalta, märkä metsä huokaa
Jaakko seisahtaa kuin kivi, lausuu: »Anteeks suokaa!»
Huudot yössä kaikuvat: »Halloo! Täss' ovat jäljet.
Tännepäin! Nyt murhamiest' ei auta armot, eljet!»
Nukkumasta Anja-rouva löyttiin mättähältä,
Jaakon takki allansa. Kun kysyttihin hältä:
»Eikö rouva peljännyt?» hän vastasi näin ikään:
»Putoovani pelkäsin, mut muut' en muista mitään.»
Mutta Hullu-Jaakkoa ei nähnyt, kuullut kukaan
Eikä häntä enempää sen jälkeen haettukaan.
KAHDEKSAS LAULU.
Astu aatos mullasta! Tiet lokaiset jo heitä!
Kylvä maille kukkia ja sido seppeleitä!