Soios laulu sorjemmin kuin koskaan ennen soit sa, kertoa kun immen tarun lyhyen, vienon voit sa.

Lumikista laulan nyt ma keltasuortuvasta.
Taivaan lapsi oli hän, ei tästä maailmasta.

Silmät häll' oli siniset kuin ruispellon kukka, iho ilmi kuultava ja kultainen oli tukka.

Niin sen ääni helisi kuin hopea ja tiuku, niin sen kasvu kaunis oli kuin ryytimaassa riuku.

Poron pienen saanut oli hän lahjaksi taatoltansa.
Kuinka kaunis olikaan hän pienessä pulkassansa!

Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä, näin hän hankia kiidätteli tuulessa, tuiskusäässä.

Kaunista kaks he olivat, ei huomisesta huolleet.
Ah, nyt ovat kumpainenkin kuopatut ja kuolleet!

Itku äänen sortavi ja suru rinnan raastaa.
Toki täytyy järjestään mun kaikki teille haastaa.

Tytär oli hän rovastin ja lapsilauman nuorin, siksi jäi hän kotihin, kun kouluun toiset suori.

Isä kutsui kullaksensa, kylä mamseliksi, vihdoin kutsui kumpainenkin häntä Lumikiksi.