Taaton hyvän polvella hän tiedon alkeet oppi.
Emon ammoin kätkenyt oli kirkkotarhan soppi.
Ollut ei iloa pojistaan juur' ollut rovastilla: yksi oli maailman kululla ja kaksi tuomarilla,
juopporenttuja kumpikin. Nyt tahtoi tyttärestään hän kaikki maailman karkeudet ja turmelukset estää.
Siksi hän pannut tytärtään ei kouluhunkaan koskaan.
Mitä on liika tietäminen kuin tomua ja roskaa?
Vähän luvunlaskua ja historiaa hiukka, kristin-uskon kappaleet,—siin' oli kurssi niukka.
Vaan kun talvi-illoin tähdet taivahalta hohti, silloin ukko tyttärensä usein ulos johti,
näytti monet tähtisarjat, valosumut summat, kertoi Luojan luomistöistä monet kaskut kummat.
Tyttö hänen puhettansa kuuli silmin suurin.
Kului vuodet. Täyttänyt hän viisitoist' oli juuri.
Juhannuksena käynyt oli hän ripillä ensi kerran.
Kuinka kaunis olikaan hän armopöydässä Herran!
Yllään puku valkea ja kielokimppu vyöllä.
Päivän kaiken itki hän ja yhä itki yöllä.