Kuolevansa toivotteli. Viel' ei kuolo kuullut.
Ah, ken oisi totehen niin pian sen käyvän luullut?
Tuli syksy, jäätyi järvi, kimmelteli kiteet.
Virkkoi ukko-rovasti: »Nyt kiini kirjan niteet!
Käyneet Kivesjärvellä me emme ole pitkään.
Ei meit' auta estelyt, ei anteekspyynnöt mitkään.
Tänään lähtekäämme! Kauan tuuminut oon tuota.
Opettajan otamme me mukaan kirkon luota.»
Sanottu. Oli valjahissa Lumikin poro pian.
Reessä ukko-rovastin sai opettaja sijan.
Jää oli kierä niinkuin peili, tuulen teitä tultiin, kaviot ne kapsahteli, pian perillä oltiin.
YHDEKSÄS LAULU.
Patruuna jo parannut oli ammoin haavastansa.
Ruukin rouva yhä kulki mustassa puvussansa.
Kaunis oli katsoa hän, kauniimp' entistänsä, suru suuri silmissään, mut nauru äänessänsä,
nauru kirkas, räiskyvä kuin öinen tulipalo, joka uhkaa maailmaa ja valaiseepi salon.